Rakennettu Ympäristö 2/2016

Rakennettu Ympäristö 2/16

Pääsuunnittelijan pätevyyden-

toteamisen lyhyt historia

elsingin rakennustarkastusviraston käytävä-

keskustelussa 1970-luvun puolivälissä kun-

nioitettava virkamieskollega, tarkastusin-

sinööri

Terttu Raveala

totesi, että mikään

säännös ei estä kirvesmiehen leskeä laatimasta ra-

kennesuunnitelmia – leskellähän on alalta pitkä ko-

kemus. Se jotenkin herätti.

Rakennuspiirustusten laatijan pätevyydestä sää-

dettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuoden 1932

rakennussäännössä. Sen mukaan asemakaava-

alueella rakennuslupa-anomukseen oli liitettävä

”

asiantuntevan henkilön

laatimat ja allekirjoittamat

rakennuspiirustukset selityksineen”. Suurimmassa

osassa maata rakennusmestarin koulutusta pidet-

tiin sopivana piirustusten laatijalle, mutta esimer-

kiksi Helsinki edellytti vuoden 1945 rakennusjärjes-

tyksessään yleensä arkkitehti- tai rakennusinsinöö-

ritutkintoa. Kun sitten vuoden 1959 rakennusasetus

sääti, että lupahakemukseen oli liitettävä ”

pätevän

suunnittelijan

laatimat ja allekirjoittamat rakennus-

piirustukset selvityksineen”, Helsinki katsoi asetuk-

sen sanamuodon riittäväksi ja poisti tutkintovaati-

mukset rakennusjärjestyksestään 1963.

Koska laki tai asetus eivät määritelleet pätevyyttä

koulutuksen kautta, valtio katsoi tarpeelliseksi an-

taa määräyksiä ja ohjeita suunnitelmien sisällöstä.

1970-luvulla perustetun Suomen rakentamismää-

räyskokoelman sivumäärä paisuikin nopeasti käsi-

kirjatyyppiseksi. Käytännössä kävi usein niin, että

suunnitelmissa tekniset määräykset osapuilleen

täyttyivät, mutta suunnittelija oli jättänyt ratkaise-

matta esimerkiksi kaupunkikuvalliset, esteettiset tai

rakennushistorialliset kysymykset, koska niistä ra-

kentamismääräyskokoelmassa ei puhuttu mitään.

Suunnittelijapätevyydet tehtävän vaativuuden

mukaan

Viime vuosituhannen lopulla ympäristöministe

riön työryhmät hioivat maankäyttö- ja rakennus-

lain ja asetuksen lopullista sisältöä. Ajatuksena oli

mm., että alalla toimivien ammattitaitovaatimus tu-

lisi määritellä, jotta rakentamisen ja rakennetun ym-

päristön laatu paranisi. Rakennuksen suunnitteli-

jan tutkintovaatimus esitettiin maankäyttö- ja ra-

kennusasetuksessa. Vaativaan suunnittelutehtävään

edellytettiin

”ao. tehtavän soveltuva rakennusalan

korkeakoulututkinto taikka aikaisempi rakennusalan

ammatillisen korkea-asteen tai sita vastaava tutkinto

seka riittava kokemus”

. Pienehköissä suunnitteluteh-

tävissä vaadittiin teknikkotason tutkinto ja vähäisissä

riitti itseluottamus. Uutena asiana laki määritteli vel-

vollisuuksia rakennushankkeeseen ryhtyvälle. Kos-

ka kuka tahansa voi ryhtyä rakentamaan, avuksi tar-

vittiin

suunnittelun kokonaisuudesta ja sen laadusta

vastaava pätevä henkilö, pääsuunnittelija

Iso muutos edellytti tarkentavia ohjeita. Ympä-

ristöministeriö uusi Suomen rakentamismääräys

kokoelman osan A2, siihen lisättiin määräykset

ja ohjeet suunnittelutehtävien vaativuudesta ja

suunnittelijoiden pätevyydestä. Olin mukana työ-

ryhmässä, osin jäsenenä, osin sihteerinä. Idea tau-

lukkomuotoisesta jaosta eri vaativuusluokkiin syn-

tyi ns. arkkitehtitaksasta, joka oli aikaa sitten pois-

tunut käytöstä. Sehän oli perustunut luetteloon

rakennussuunnittelutehtävistä, jotka oli jaettu vaa-

tivuudeltaan ja työmäärältään eri luokkiin – kon-

serttisalit olivat eri kategoriaa kuin asuinkerrosta-

lot, paloasemat tai teollisuushallit. Uusi A2 tuli tau-

lukoineen voimaan 2002. Aika ei kuitenkaan vielä

ollut kypsä antamaan asiasta määräyksiä, taulukot

jäivät ohjeen tasolle.

Marja Heikkilä-Kauppinen

Pääsuunnittelija?

Kuva: Marja Heikkilä-Kauppinen