Rakennettu Ympäristö 1/2018

RY Rakennettu Ympäristö 1/18

oon, että rakennus soveltuu paikalle ja sijoitetaan

niin, ettei sillä tarpeettomasti aiheuteta haittaa lä-

hellä sijaitseville tonteille tai vaikeuteta niiden sopi-

vaa rakentamista. Ensisijainen oikeusohje edellytti,

että rakennus sopeutuu asemakaavaan ja muihin

rakennusten rakentamista ja sisustamista koskeviin

määräyksiin.

Myöhempi sääntely ei ole enää puhunut kaune-

uden kohtuullisuudesta. Vuoden 1958 rakennus-

lainsäädäntö käytti rakennusasetuksessa (1959) il-

maisuja ”rakennus soveltuu paikalle” ja ”rakennus

on muodoltaan sopusuhtainen ja ympäristöön so-

peutuva”. Maankäyttö- ja rakennuslaki siirtyi jälleen

puhumaan kauneudesta. Lain 117 §:n 1 momentin

mukaan ”rakennuksen tulee soveltua rakennettuun

ympäristöön ja maisemaan sekä täyttää kauneuden

ja sopusuhtaisuuden vaatimukset”.

Harkinnasta

Maankäyttö- ja rakennuslain säätämiseen johtanees-

sa hallituksen esityksessä (HE 101/1998 vp) 117 §:n

1 momentin vaatimusta avataan ja konkretisoidaan.

Soveltumisella rakennettuun ympäristöön ja maise-

maan ei tarkoiteta rajata rakennussuunnittelua ym-

päröivän tyylisuunnan tai siihen mukautumisen ta-

voitteeseen. Ulkoasultaan yhtenäisen rakennusta-

van, materiaalin ja massoittelun rinnalla muutkin

rakennuksen suhdetta ympäröiviin rakennuksiin

koskevat arvosteluperusteet täyttäisivät hallituk-

sen esityksen mukaan soveltuvuuden vaatimukset.

”Niinpä vaihtelevuus ja jännitteisyyskin muihin ra-

kennuksiin nähden voisivat täyttää säännöksen tar-

koituksen. Rakennuksen soveltuvuus maisemaan

edellyttää maastomuotojen, puuston, maiseman

avonaisuuden ja sen muiden ominaisuuksien huo-

lellista arvioimista. Maisemaan soveltuminenkaan ei

tarkoittaisi, että rakennus ei saisi herättää ympäris-

tössään huomiota. Sen vaikutuksen maisemassa tu-

lisi kuitenkin olla luonteva.”

Kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimus ko-

rostaa rakennustaiteellista ulottuvuutta. Arvoste-

luperusteet ja vaatimukset ovat hallituksen esityk-

sen mukaan ”luonnollisesti kulttuurisidonnaisia ja

myös ajan myötä eri tavoin painottuvia”. Sopusuh-

taisuuden vaatimus koskee ”rakentamisen koko-

naisvaltaista hahmotusta ja sen kokemista esteetti-

sesti miellyttäväksi”.

MRL 117 §:n edellytysten täyttyminen arvioi-

daan oikeusharkinnan kautta (MRL 135, 136 ja 138

§). Kysymys on joustavasta normista, jonka arvioin-

ti ei aina ole yksinkertaista. Arviointi sisältää väistä-

mättä arvostuksenvaraisia elementtejä. On kuiten-

kin tärkeää huomata, ettei mikä tahansa rakennus

missä tahansa ympäristössä luvan edellytyksiä täy-

tä.

Kaupunki- ja ympäristökuva ovat myös suures-

sa määrin maankäytöllisiä kysymyksiä. Jos yksityis-

kohtaista kaavaa ei ole, jää soveltuvuuden ja kaune-

uden harkinnalle enemmän sijaa. Suunnittelutar-

veharkinnan osalta on normaalien rakennusluvan

edellytysten lisäksi edellytyksenä sopivuus maise-

malliselta kannalta (MRL 137 §). Myös suunnittelu-

tarveratkaisu tapahtuu oikeusharkintaisesti. Raken-

tamisen ohjauksen tavoitteena on kaiken kaikkiaan

edistää myös esteettisesti tasapainoisen elinympä-

ristön aikaansaamista (MRL 12 §:n 1 kohta).

Kuinka paljon rakennuslupaharkinnalle jää si-

jaa, jos asemakaava yksityiskohtia myöten on mää-

ritellyt kaupunkikuvaan vaikuttavat reunaehdot?

Keskustelua on aika ajoin käyty siitä, onko lupavi-

ranomaisella edes teoreettisia mahdollisuuksia hy-

lätä lähtökohtaisesti asemakaavamääräykset täyttä-

vää hanketta ympäristöön soveltuvuutta ja raken-

nuksen kauneutta koskevilla perusteilla.

Aikoinaan

Hannu Tapani Klami

kyseenalais-

ti 1980-luvulla käsityksen, jonka mukaan pelkkä

kaavanmukaisuus riittäisi rakennuslupaharkinnas-

sa. Klami toteaa muun muassa: ”Tietyissä tilanteis-

sa saattaa esiintyä tapauksia, joissa rakennuslauta-

kunta joutuu toteamaan, että vahvistettua kaavaa

ei voi toteuttaa loukkaamatta muita rakennusluvan

myöntämisen perusedellytyksiä”. Ja: ”Tämä (raken-

nuslupa) on viimeinen kontrollivaihe, jossa yhteis-

kunta pääsee vaikuttamaan ympäristöönsä”.

Klami

peräänkuulutti lupaviranomaisilta eräänlaista sivii-

lirohkeutta, jotta maa jatkossa välttyisi ”hengettö-

myyden tuotteilta”.

Tällä vuosituhannella keskustelua on käyty kaa-

vojen yksityiskohtaisuudesta. Tarkoilla asemakaa-

voilla on haluttu turvata kaupunki- ja ympäristö-

kuvallinen vähimmäistaso. Vastapainoksi on koet-

tu niiden suunnittelua jäykistävä vaikutus. Raken-

tamistapaohjeet täydentävät usein yksityiskohtaista

kaavoitusta. Rakentamistapaohjeen laatimisesta ei

lakiin sisälly säännöstä. Sen sijaan ympäristöminis-

teriön asemakaavamerkintöjä ja -määräyksiä koske-

va opasjulkaisu toteaa, ettei rakentamistapaohjeilla

ole välittömiä oikeudellisia vaikutuksia (Maankäyt-

tö- ja rakennuslaki -julkaisusarja Opas 12). Raken-

tamistapaohjeet kuvaavat ohjeen laatineen viran-

omaisen käsitystä siitä, minkälaisia vaatimuksia

rakentamista koskevat säännökset ja määräykset

rakentamiselle asettavat. Ohjeilla voidaan selkeäs-

ti ja havainnollisesti tuoda esille sellaisia kaavan ja

sen toteuttamisen keskeisiä periaatteita, joita kaa-

vateknisistä syistä on vaikea esittää itse kaavassa.

Ympäristöministeriön em. oppaassa todetaan, että

rakentamistapaohjeet voidaan liittää tontin luovu-

tussopimukseen. Kysymys on silloin ohjeiden yksi-

tyisoikeudellisesta sitovuudesta. Rakennuslupavi-

ranomainen ei ole ohjeisiin sidottu, vaan lupaviran-

omaisen harkinta perustuu maankäyttö- ja raken-

nuslainsäädännöstä ilmeneviin luvanmyöntämisen

edellytyksiin.