Slalli 2 / 2026 27 TUNTEET EIVÄT OLE ONGELMA Sajaniemen mukaan nykyvanhemmat kokevat, että yhteiskunta asettaa heille valtavia odotuksia. Heidän pitäisi osata optimoida lapsen kognitiivinen, emotionaalinen ja sosiaalinen kehitys parhaalla mahdollisella tavalla, mikä uuvuttaa monia vanhempia. – Kotona ovat lisääntyneet sekä lapsikeskeisyys että runsas tunnepuhe. Enää ei muisteta, että kiukku, voimakkaat kielteiset tunteet ja mielenilmaukset sekä rajoituksia vastaan protestoimiset ovat normaaleja lapsuuden ilmiöitä, Sajaniemi pohtii. Tunnetaitoja opetellaankin nykyisin liikaa puhumalla ja sanallistamalla tunteita. Sekä vanhemmat, varhaiskasvattajat että koulut ohjaavat tarkastelemaan tunteita, kuuntelemaan itseään tai tekemään asioita, jotka tuntuvat omilta. – Tunteita opitaan pikemminkin kokemalla eli antamalla niiden tulla ja mennä osana päivien kulkua. On tärkeää hyväksyä lapsen tunnetilat ja tyynnyttää häntä tarvittaessa, Sajaniemi sanoo. Arjen tavallisia tunteita tulkitaan yhä enemmän ongelmina. Sainio näkee ilmiön selkeästi nuorten arjessa: someen kirjataan ahdistuksen tunteita ja niihin saatetaan takertua pitkäksi aikaa. Pienempien lasten kohdalla taas aivan tavalliseen harmitukseen saatetaan suhtautua kuin kyse olisi jostain poikkeuksellisesta, ja heti ryhdytään kyselemään, mikä tunne mahtaa nyt olla kyseessä. – Kun tunteita korostetaan liiaksi, niille syntyy helposti liian suuri painoarvo. Lapsi voi luulla, että hänen kokemansa on jotakin outoa, vaikka se on osa tavallista ihmisyyttä, hän toteaa. Sajaniemen mukaan lapsi saattaa alkaa jopa pelätä tunteita, jos niihin tartutaan liian voimakkaasti. – Sitä parempi, mitä enemmän tunteita on, koska ne ovat sisäisiä reaktioita vallitseviin olosuhteisiin. Parasta on, jos lapsi oppii ja saa vahvistettua tunnekokemuksia sosiaalisessa ympäristössä, hän summaa. VASTAVUOROISUUS PALKITSEE Koska normaalisuuden rajat ovat kaventuneet, jäsennellään nykyisin tavallisia tunne-elämän vaihteluita yhä enemmän psyykkisen oireilun käsitteillä ja halutaan antaa diagnoosi kaikelle erilaisuudelle. Eivätkä naiset puhu nyt marginaaliryhmistä, joilla on oikeaa tarvetta apuun ja yhteiskunnan tukeen. – Diagnosointi on lisääntynyt merkittävästi verrattuna vaikkapa 1980-lukuun. Vakavien psykiatristen sairauksien, kuten skitsofrenian ja kaksisuuntaisten mielialahäiriöiden määrä ei silti ole lisääntynyt. Autismi- ja neurokirjomääritelmiä on niin paljon, että tulee mietittyä, kuka on enää normaali? Ihmisen geenit ovat kuitenkin samat kuin kymmeniätuhansia vuosia sitten, Sajaniemi pohtii. Hän ei ymmärrä, miksi ihminen ei saisi olla vähän erikoinen ja nörtti. On ihan tavallista, jos ei viihdy isoissa porukoissa tai on hieman sosiaalisesti kömpelö tai ujo. – Me olemme vain erilaisia ja samaan junaan mahtuvat kaikki. Tässä tarvittaisiin asennemuutosta. Vaikka polveudumme apinoista, niin lukuisten vertailevien tutkimusten mukaan simpanssi- ja ihmistaaperot eroavat toisistaan avuliaisuudessa ja hyväntahtoisuudessa, joka nousee ihmisestä esille vaistomaisesti ja palkitsee itseään. – Vaikka apinat ovat sosiaalisia, on niiden toiminnan tavoitteena kuitenkin saada itselleen eniten kaikkein parasta. Se on yksi niistä ominaisuuksista, jotka erottivat ihmisen apinoista aikojen alussa. Apinoiden keskuudessa ei esiinny samoissa määrin toisten auttamista ilman selkeää itselle suunnattua palkintoa. Yhteistyö ja empatia ovat olleet olennaisia ihmislajin evoluutiossa. Ymmärrämme toistemme mielentiloja ja toimimme toistemme tukena. – Me ihmiset jäimme aikoinaan henkiin, koska meillä oli aitoa vastavuoroisuutta. On palkitsevaa tehdä jotakin satunnaista hyvää toiselle. Jos vaikkapa kadulla ohikulkija pudottaa käsineen maahan eikä huomaa sitä, nostamme sen ja juoksemme perään. Toinen ilahtuu ja meille hulvahtaa hyvä mieli. HYVÄT OMINAISUUDET ESILLE Ihmisellä on myös luontainen halu innostua yhdessä, jakaa ajatuksia ja synnyttää siten yhteinen päämäärä. – Kasvun ja kehityksen vuosina lapset innostuvat, kun ihmetellään yhdessä erilaisia asioita ja jutellaan niistä. Lapsi myös oppii, että toinen näkee asian eri tavalla kuin hän. Sitten voivat lapsi ja aikuinen miettiä yhdessä, miten kaveri näkisi saman asian. Lapsen pitäisikin saada olla eri mieltä, jotta hän oppisi näkökulmia. Nykyisessä varhaiskasvatuksessa ja koulumaailmassa vahvistetaan Sajaniemen mukaan liikaa omia kiinnostuksen kohteita ja mielipiteitä. Huomio pitäisi saada pois itsestä ja kiinnittää huomio toiseen ihmiseen. Ihmiset kasvavat reiluiksi, jos heillä on yhteinen tavoite itsen ulkopuolella. – Kollektiivinen intentionaalisuus on näkyvissä jo lapsen kolmen vuoden iässä. Niinpä ympäristön pitää auttaa lapsia ja nuoria sovittamaan näkökulmia yhteen. Eli ei pelkkää yksilö- tai parityöskentelyä, vaan myös ryhmätoimintaa. Tulevina vuosisatoina ihmiset tarvitsevat ympäristön, jossa voimavarat saavat vapautua, koemme kollektiivista turvallisuutta, olemme hyväksyttyjä ja osa ryhmää. Sainio ja Sajaniemi haluavatkin tuoda esille toivon ja luottamuksen näkökulmaa, koska ihmisellä on valta muuttaa ympäröivä kulttuuri juuri sellaiseksi kuin haluaa. – Ihmisessä piilevät lajityypilliset hyvät ominaisuudet tulee vapauttaa näkyviksi ja saada käyttöön. Se on koko kasvattajayhteisön yhteinen tehtävä päiväkodeissa, kouluissa ja kotona, he toteavat.
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==