26 Slalli 2 / 2026 Sajaniemen mukaan varhaiskasvatuksessa, koulumaailmassa ja kotona onkin unohdettu, että aivot ovat keskeinen elin, joka vastaa kaikesta siitä tunnemme, ajattelemme ja teemme. Aivot ovat yhteydessä sisäelimiin ja suolistoon ja vaikuttavat koko kehon toimintaan, sillä aivot ja keho ovat yhtenäinen systeemi. – Hermosolujen yhteydet rakentuvat käytön perusteella ja ne ovat erityisesti nuoruusvuosina todella herkkiä palautteelle. Niinpä ihminen sopeuttaa omaa toimintaansa kullekin käsillä olevalle tilanteelle eli aivoissa on aina käynnissä asioiden priorisointi. Kehitys jatkuu kaikilla aivojen alueilla 20–25 vuoden ikään saakka, ja vielä pidempään etuotsalohkoalueilla. Täytyy myös muistaa, että vähän käytetyt hermoradat kuihtuvat, eli aivot kehittyvät aina suhteessa ympäristöönsä, Sajaniemi toteaa. KASVURAUHAA TARVITAAN Aivojen tarkoitus on ymmärtää asioita. Kun oivaltaa jotakin, se rauhoittaa ja palkitsee. Kun informaatiota on valtavasti, on se erityisesti lasten ja nuorten keskeneräisille aivoille epäterveellistä. – Heidän on vaikeaa saada tolkkua asioista myös siksi, että heillä on vähemmän elämänkokemusta ja tietoa. Asiat alkavat hämärtyä ja erityisesti nuoret alkavat etsiä tietoa netistä ja saattavat löytää sieltä paljon disinformaatiota. Myös ennakoimattomuus ja vaihtuvat tilanteet ovat haitallisia lapsille ja nuorille. Siksi Sajaniemen mukaan erityisesti varhaiskasvatuksessa tulisi pyrkiä pitämään lapsiryhmät vakioina. – Varhaiskasvatuksessa eri tilanteiden pitäisi olla paremmin ennakoituja, jotta aivot saisivat kasvurauhaa. Siinä auttaa toiminnan uudelleenorganisointi, mikä ei välttämättä vaadi rahaa. Aivoergonomia on Sajaniemen mukaan onneksi jo jalkautunut työelämään. Aivoergonomiassa vaikutetaan toimintatapoihin ja ympäristöön niin, etteivät aivot kuormitu liikaa. Siten ajattelu saa virrata vapaasti ja tukea ihmisen hyvinvointia. – Pienet tulevat aina perässä, eli varhaiskasvatuksessa ja kouluissa ei aivoergonomiaa vielä käytetä. Aikuisen pitää aina nähdä asiat ensin itsensä kautta ennen kuin hyvä valuu pienille, hän harmittelee. OSALLISUUS ON YHTEISÖLLISYYTTÄ Yhteiskunnan arvostama yksilönvapaus ja oman näköisen elämän tavoittelu heijastuvat Taina Sainion mukaan suoraan lasten kasvatusympäristöön. Ne näkyvät arjessa niin koulussa, kotona kuin varhaiskasvatuksessakin. – Suomalainen kulttuuri on tässä kehityksessä erityisen haavoittuva. Yksilöllisyyttä ja yksin pärjäämistä on korostettu meillä jo pitkään, ja perheet ovat pieniä verrattuna vaikkapa Etelä-Euroopan tiiviisiin perheyhteisöihin. Kouluissa ihannoidaan yksilöllisiä oppimispolkuja ja itseohjautuvuutta. Varhaiskasvatuksessa puolestaan korostetaan lapsen yksilöllisiä vahvuuksia ja osaamista. Osallisuutta on Sainion mielestä alettu tulkita väärin. Toimitaan hyvin lapsilähtöisesti ja kysytään jatkuvasti lasten mielipiteitä, vaikka pieni lapsi ei vielä kykene hahmottamaan sitä, mitä hän aidosti tarvitsee, vaan lähinnä sitä, mitä hän haluaa. Lapselle olisi tärkeämpää kokea kuuluvansa ryhmään ja toimivansa yhdessä muiden kanssa. – Osallisuus tulisikin nähdä ennen kaikkea yhteisöllisyytenä ja kuulumisena ryhmään, mutta nyt se on kaventunut enemmän yksilökeskeisyyteen. Silloin unohtuu helposti, että lapsi kasvaa ennen kaikkea suhteessa muihin. Kun lapsi kokee olevansa osa yhteisöä, hän oppii ottamaan huomioon toiset, rakentamaan vuorovaikutustaitoja ja vähitellen hahmottamaan omaa paikkaansa muiden joukossa, Sainio kiteyttää.
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==