6 Simpukka 1 | 2026 ... KOLUMNI Minulla on monenlaisia perheitä. Mietin aikoinaan ystäväpariskuntaa ja tajusin – he ovat perhettäni. He ovat perhettäni vaikkeivat virallisesti olekaan. He ovat perhettäni ja haluaisin osata sen jotenkin selittää. Silloin keksin ajatuksen verisuvusta, sydänsuvusta ja sielunsuvusta. Verisuvun ajatus oli jo olemassa valmiina konseptina. Kuvaus biologisesta ja geneettisestä sukulaisuudesta. Sukulaisuudesta, joka on selkeästi määriteltävissä ja todistettavissa verikokein ja dna-testein. Verisukua minulle ovat vanhempani, osa sisaruksistani, serkkuni ja monet muut. Veri on vettä sakeampaa, sanotaan. Vaan joskus löytyy jotain vertakin vahvempaa. Tarvittiin siis jotain verisukulaisuuden rinnalle. Keksin sydänsukulaisuuden. Se on sukulaisuutta rakkauden kautta. Se tekee minusta ja puolisostani perheen. Se tekee sukulaisuussuhteen minun ja puoliOlin vapaaehtoisena kaikille avoimessa, mutta lapsille ja nuorille suunnatussa taidepajasssa. Pajaan olivat tervetulleita kaikki taiteilusta kiinnostuneet iästä ja elämäntilanteesta riippumatta. Monta kertaa pöydässä oli taiteilemassa alle kouluikäisiä vanhempiensa kanssa, koululaisia, teinejä, työikäisiä ja senioreita erilaisista taustoista ja elämäntilanteista. Osallistujia yhdisti innostus tehdä taidetta yhdessä muiden kanssa yhteisöllisessä ilmapiirissä. Vain pieni osa oli sukua toisilleen. Sitten ilmoitettiin, että pajasta tulisi vain lapsiperheille suunnattua toimintaa. Aikuiset olisivat tervetulleita omien lastensa tai lastenlastensa kanssa, mutta esiKirsi Huhtanen Kirjoittaja on Simpukan vapaaehtoinen, joka käsittelee teksteissään lapsettomuutta usein yhteiskunnallisesta näkökulmasta. merkiksi kummilapsen kanssa tai muuten vain yhdessä tekemään ei voisi enää tulla. Lapsiperheille suunnattu pajatoiminta tarjoaa perheille tukea, jota kannatan kaikesta sydämestäni. En kokenut kuitenkaan vapaaehtoisena toimimista enää mielekkääksi, koska minulla ei ole omia lapsia. Muutos ei ollut mielestäni monimuotoisen yhteisöllisyyden rakentamista, vaan ihmisten jakamista karsinoihin elämäntilanteen perusteella. Leikittelin ajatuksella, että organisoisin taidepajan, joka on avoin kaikille lapsettomille ikään ja elämäntilanteeseen katsomatta. Ainoa osallistumisen ehto olisi, että omia lapsia ei saa olla. Lapset ja nuoret olisivat luonnollisesti tervetulleita mukaan, mutta vain ilman vanhempiaan. Miltä kuulostaisi? Tuskin järjestän tällaista pajaa, mutta toisaalta, miksi ihmisiä ei voisi sulkea toiminnan ulkopuolelle sillä perusteella, että heillä on lapsia? Onhan selvästi hyväksyttävää tehdä niin sillä perusteella, että omia lapsia ei ole. Jos työikäiset nähdään ainoastaan heidän lastensa kautta, lapsiperheiden aikuiset tulevat nähdyksi vain silloin, kun heitä tarvitaan lasten vuoksi – ja lapsettomista tulee näkymättömiä. Usein tuntuukin unohtuvan, että ruuhkavuosissa rimpuilevat vanhemmat eivät ole yli-ihmisiä, vaan lasten kasvattamiseen tarvitaan oikeasti se kuuluisa koko kylä. soni perheen välille sekä oman perheeni ja sukuni kumppaneiden suuntaan. Se on tehnyt minusta veljen isäni uuden kumppanin tyttärelle. Se on sukulaisuutta, joka syntyy rakkaudesta. Vaan sydänsukulaisuudellakaan en saanut kuvattua syvää suhdettani ystäväpariskuntaan ja heidän perheisiinsä. Ystäviin, joiden isovanhemmilla olin vieraillut ja joiden vanhemmat ja sisarukset tunsin. Ystäviin, joista toisen äiti tapasi oman äitini nopeammin kuin yhdenkään kumppanini vanhempi. Ystäviin, joiden perhettä olen kutsunut ja tulen kutsumaan elämäni merkkihetkiin mukaan. Ystäviin, joiden lapsien voisin kuvitella saapuvan luoksemme vielä vanhuuden päivinämme. Ystäviin, joiden luona olen kotona. Se on sielunsukulaisuutta. Sukulaisuutta, joka ei synny biologian sanelemana tai romanttisen rakkauden kautta. Se on syvää ja selittämätöntä yhteenkuuluvuutta. Kotoisuutta toisen luona ja hänen elämässään. Joku voi myös olla näistä useampaa yhtä aikaa. Pikkuveljeni on minulle verisukua isämme kautta ja sydänsukua hänen äitinsä, isäni uuden kumppanin, kautta. Pikkusiskoni puolestaan on minulle täyttä verisukua, mutta samalla sielunsukuakin, sillä koen yhteyden välillämme olevan biologiaa ja jaettua kasvuympäristöä suurempaa. Aina verisuku ei ole sitä kauneinta. Toisinaan sydänsukulaisuus voi päättyä – vaikka joskus se jatkuu erojenkin jälkeen. Sielunsukulaisuus ei sekään ole aina mutkatonta tai täydellistä. Ne ovat kaikki sukulaisuutta kaikenlaisine valoine ja varjoineen. Minulla on monenlaisia perheitä. On verisuvun ja sydänsuvun kautta tulleita. On sielunsuvun muodostamia ja niiden kaikkien yhdistämiä. Ja lapsia on tullut elämääni niiden kaikkien kautta. Mio Kivelä Simpukan vapaaehtoinen kirjoittaa tahattomasta lapsettomuudesta miehen ja transsukupuolisen näkökulmasta tavalla, joka toivottavasti koskettaa myös monesta muusta näkökulmasta teemaa katsovia.
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==