Simpukka 1 | 2026 7 Päällään seisonut Kirjoittajan IVF-lapsi on jo ihana uhmaikäinen tuittupää. Silti kirjoittaja edelleen hätkähtää kuullessaan muiden raskausuutisia ja tuntee epämääräistä surua menkkojen alkaessa. Arvaa mitä! Äitini serkun pojan vaimo tuli kolmen vuoden yrittämisen jälkeen raskaaksi, kun hän aloitti keramiikan. Mitä jos antaisitte lapsen vain tulla?” Nyökkään, katson kaukaisuuteen ja yritän olla huomioimatta sisälläni kasvavaa huutoa. Tilanteesta on useampi vuosi. Nyt lupaan, että puolustan jokaista, joka kuulee pyytämättä näitä minunkin saamiani neuvoja. “Aloita harrastus tai vaihda työpaikkaa.” “Keskenmeno kertoo, että voit tulla raskaaksi. Pidä sitä hyvänä asiana.” “Ainahan voitte adoptoida.” “Sinun kannattaisi kokeilla greippimehua, punaviiniä, ranskalaisia, päällä seisontaa…” “Mitä ovulaatiotestiä käytät, onhan rauta-arvosi kunnossa, miten paljon syöt D-vitamiinia, olethan muistanut foolihapon?” Kipeitä tilanteita tulee vastaan ihan ilman uteluitakin. Kun olin syönyt foolihappoa kolme vuotta putkeen, työkaverini kertoi, että hän teki tarkoituksella kesälapset. Tuo ajankohta oli kuulemma järkevin. Lisäksi lasten toisiaan lähellä olevat syntymäpäivät ovat tosi kätevät. Yhdet tekevät, toiset saavat ja kolmannet itkevät vessassa kuukaudesta toiseen, mietin silloin. Oikeastaan ainut lapsettomuuteen liittyvä ehdotus, jonka olen ottanut hymyillen vastaan, oli kolmevuotiaalta lapseltani. Olimme autossa, kun hän kysyi, miksi hänellä ei ole pikkusiskoa tai -veljeä. Olin odottanut tuota kysymystä. Silti se sattui. Kerroin, että me kaikki toivomme perheeseen toista lasta, mutta emme voi tietää, saammeko häntä koskaan. Hiljaisuus auttaa enemmän kuin greippimehu ”Te lapset olette lahjoja.” Pitkän hiljaisuuden jälkeen takapenkiltä kuului riemukkaasti: ”Mutta mullahan on päiväkodissa kavereita, joilla on pikkusiskoja. Mä kysyn niiltä, mistä niitä saa!” Nauroin ja mietin: Jee, nyt minua siis neuvovat tuttavien, sukulaisten ja työkavereiden lisäksi päiväkodin lapsetkin. En malta odottaa! Lasten neuvot eivät koskaan kantautuneet korviini. Taisi idea unohtua yhtä nopeasti kuin tulikin. Kerran kuitenkin seisoin yhdynnän jälkeen päälläni ja sanoin puolisolleni: ”Nyt voimme sanoa lapsettomuushoidoissa, että olemme kokeilleet ihan kaikkea. Emme halua enää vain neuvoja. Haluamme apua.” ... KIRJA-ARVIO Monan katse on ranskalaisen taidehistorioitsija, professori Thomas Schlesserin maailmanlaajuiseen menestykseen noussut esikoisteos, joka on rikkonut kotimaansa myyntiennätyksiä ja jonka käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Takakansitekstissä kirjan sanotaan olevan ”täydellinen romaani kaikille taidehistoriaa, koskettavia hetkiä ja elämää janoaville” ja luvataan, että ”koko maailman valloittanut, lumoava menestysromaani taiteen ja katsomisen voimasta käy suoraan sydämeen”. Kirja kertoo 10-vuotiaasta Mona-tytöstä, jonka elämää alkaa yhtäkkiä varjostaa sokeutumisen uhka. Silmälääkärin tutkimusten lisäksi Monalle suositellaan terapiaa. Viikoittaisille terapiakäynneille tytön veisi isoisä Henry. Psykiatrin vastaanottojen sijasta isoisä ja Mona alkavat kuitenkin salaa tytön vanhemmilta ja hoitavalta lääkäriltä käydä taidemuseoissa katsomassa kerran viikossa yhtä länsimaisen taiteen merkkiteosta. Ukin ajatuksena on, että Monan tulee saada tallentaa mieleensä kauneutta mahdollisen sokeutumisen varalta. Ukin ja Monan taidemuseovierailujen myötä lukija tutustutetaan 52 taideteokseen, joita tyttö isoisänsä kanssa tarkkaan analysoi. Kirjan keskiössä on isoisän ja tyttärentyttären lämmin ja läheinen suhde, jota kehystää länsimaisen kuvataiteen mestariteosten esittely täydennettynä Henryn ja Monan eksistentiaalisiin elämän kysymyksiin kohdentuvalla pohdiskelulla. Silloin tällöin keskustelussa häivähtää muisto Monan isoäidin, Coletten, kohtalosta, josta ukki vaikenee. Monalle isoäiti on idoli rohkeasta naisesta, jonka muistoa symboloi Coletten lahjoittama, jatkuvasti Monan kaulalla roikkuva kotiloriipus. Sokeutumisen uhka aktualisoituu aina silloin, kun Mona irrottaa korun kaulaltaan. Schlesser on omistanut teoksensa ”maailman kaikille isovanhemmille”. Teoksen teemana onkin isovanhempien valtavan suuri merkitys lapsenlapselle, minkä lisäksi lukija perehdytetään taideteosten tarkkojen kuvausten myötä länsimaiseen taidehistoriaan. Yllätyksekseni en tavoittanut teoksesta minkäänlaista yhteyttä tahattomaan lapsettomuuteen. Teoksessa kylläkin käsitellään menettämistä, siihen liittyvää pelkoa ja pelon kohtaamista. Ukki ja Mona lähestyvät sokeutumisen uhkaa epäsuorasti taideteosten äärellä, mikä entisestään vahvistaa heidän läheistä suhdettaan ja edesauttaa paitsi Monan kuvataiteellista ymmärrystä, myös hänen kasvuaan pelkoa ja menetyksiä rohkeasti kohtaavaksi ihmiseksi. Henryn ja Monan viikoittaiset taidemuseovierailut kertovat siitä, kuinka taide eri muodoissaan voi tarjota mahdollisuuden kohdata joko yksin tai toisen ihmisen kanssa sietämättömältä tuntuva menetys, esimerkiksi luopuminen toiveesta vanhemmuuteen ja isovanhemmuuteen. TEKSTI RIITTA GRANFELT Toimituksen huomio: Inhimillisen erehdyksen vuoksi toimituksemme pyysi arvioimaan kirjan, joka ei sitten ollutkaan lapsettomuuteemainen! Pahoittelemme. Joskus käy vahingossa näin, mutta kyllä hieno kirja-arvio ansaitsee tulla julkaistuksi. Meille saa vinkata kiinnostavista lapsettomuusteemaisista kirjoista joko toimituksen luettavaksi tai tarjota omaa kirja-arviota! Ota yhteyttä simpukka@simpukkary.fi. ”
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==