2 KEY 3/2026 PÄÄ- KIRJOITUS Mika Valkonen, päätoimittaja PALUU MENNEISYYTEEN Suomalaisen työelämän sanotaan toisaalla kehittyvän koko ajan kohti modernia, joustavaa ja dynaamista tulevaisuutta. Kun kuoritaan kauniit juhlapuheet paikallisesta sopimisesta ja lakiin perustuvasta vuorovaikutuksesta, alta paljastuu kuitenkin samalla jotain aivan muuta: matka kohti menneisyyttä. Työmarkkinoilla on käynnissä hiljainen vallankumous, jossa työntekijän alisteisuutta palautetaan pala palalta, sopimus sopimukselta. Kehityksen suunnan näkee myös kaupan alalla. Vielä muutama vuosikymmen sitten työsopimus tarjosi vakaan suojan ja selkeän tehtävänkuvan. Tänään työsopimukset ovat muuttuneet valmiiksi painetuiksi klausuulikokoelmiksi, joiden ensisijainen tarkoitus on maksimoida työnantajan työnjohtovalta. Kun työsopimuksen ehtoja ei enää kirjata sitoviksi oikeuksiksi ja velvollisuuksiksi, työntekijästä tulee yleispalvelija, jonka työn sisältöä, työaikoja ja henkilökohtaisia lisiä voidaan viilata työnantajan yksipuolisella ilmoituksella vaikka huomisesta lukien. Erityisen salakavalaa on arjen hiipivä taktiikka. Kun työntekijän toimipaikka vaihtuu tai organisaatiota rukataan, työnantaja tuo pöytään työsopimuksen päivityksen. Ohimennen allekirjoitettu paperi sisältää usein uusia, yksipuolisia joustoja. Harva työntekijä uskaltaa tai ymmärtää tilanteessa kieltäytyä, ja niin juna meni – vanhatkin oikeudet on vapaaehtoisesti luovutettu pois. Samasta kielii sekin, että paikallisen sopimisen joustot hoidetaan jo työsopimuksen liitteeksi heti työhön tullessa kaiken varalta eikä vasta sitten, kun niitä ehkä tarvitaan. Pääasia on, ettei joustoista tarvitse myöhemmin enää ainakaan keskustella. Samaan aikaan perinteiset ammattirajat hämärtyvät. Myyjän, varastotyöntekijän ja siivoojan tehtävät sulautetaan monimuototyöksi, jonka myös ammattiyhdistysliike on sallinut usein käytännössä tulla hinnoitelluksi halvemmalla kuin aiemmin. Työehtosopimusten ja työsopimusten sisällöllinen laajentuminen on kääntynyt työntekijää vastaan. Samaan halpuuttamisen logiikkaan kytkeytyvät usein myös uudet palkkauudistukset, joiden kuvitellaan ennalta vastaavan työn kuormaan ja monipuolistumiseen. Todellisuus on usein päinvastainen. Samalla kun järjestelmiä viilataan, työnantajat saatavatkin käytännössä lopettaa ne tehtävät, jotka hinnoitellaan kalliimmiksi. Nämä korkeamman palkan työt eivät kuitenkaan katoa mihinkään – ne siirretään muiden työntekijöiden hoidettavaksi entisellä tai ainakin lähes samalla palkalla taikka liitetään kokonaan mukamas uusiin toimenkuviin alemmalla palkalla. Samaan aikaan julkisessa keskustelussa ja juhlapuheissa hurskastellaan jaksamisen tärkeydellä. Tämä on usein vain paradoksi. Työnantajat tosiasiassa lisäävät työn kuormittavuutta välillisesti omilla tietoisilla toimillaan – kuten karsimalla väkeä ja kaatamalla tehtäviä jäljelle jäävien niskaan. Tekopyhyys ilmenee myös siinä, kun saatetaan maksimoida sitä, kuinka halvalla ihmiset saadaan esimerkiksi päivystämään, sitoutumaan jatkuvaan valmiuteen ja luopumaan muutoin omasta vapaa-ajastaan. Erityisesti esihenkilön odotetaan venyvän ja ottavan vastaan yhä laajempi tehtävänkuva ilman vastaavaa korvausta. Jos yrittää pitää kiinni rajoistaan tai kieltäytyy lisävastuusta, se tulkitaan asenneongelmaksi, kun yrityksen tarina ei kerran miellytä. Työnantajat ovat aina käyttäneet hyödyksi lähijohtajien luontaista sitoutuneisuutta ja vastuuntuntoa. Heille kasataan edelleen laajemmin jatkuvasti uusia vastuita yli normaalin työajan. Tämä tehdään, vaikka käytännössä tiedetään, ettei esihenkilö suoriudu entisistäkään töistään ilman säännöllistä, palkatonta ylityötä. Jos työntekijä tai esihenkilö murtuu paineen alla, tilannetta hoidetaan kuin kyseessä olisi yksilöllinen heikkous. Työnantajat eivät suostu mieltämään, että kyseessä olisi työnantajan omilla kiristystaktiikoilla itse aiheutettu tilanne. Tätä kehitystä ei ajeta vain työpaikoilla, vaan sille raivataan tietolpat tänä päivänä jo lainsäädännöllä. Yhteistoimintalain soveltamisalan supistaminen ja viimeaikaiset työsuhdeturvan heikennykset kertovat karua kieltä: valtionhallinto on asettunut tukemaan kehitystä, jossa työnantajan tarve reagoida ulkoiseen paineeseen ajaa muun edelle. Paikallisen sopimisen todellinen motiivi ei ole aito dialogi, vaan puhtaasti direktiovallan ulottaminen syvemmälle työntekijän arkeen ja taskuun. Onko yksittäisellä työnantajalla toisaalta sitten edes enää vaihtoehtoa, jos se aikoo pysyä mukana raa’assa markkinakilpailussa? Kun kilpailijat halpuuttavat ja venyttävät sääntöjä, paine samanlaisiin ratkaisuihin on ilmeinen. Kehitys ei todennäköisesti johdukaan työnantajien tietoisesta pahuudesta, vaan markkinoiden luomasta sokeudesta. Kun tuijotetaan vain kvartaaleja ja tehokkuuksia, seurauksena on kyvyttömyys ja haluttomuus nähdä, missä inhimillisen jaksamisen rajat todellisuudessa menevät. Tässä sokeudessa piilee suurin vaara: kun työtä kiristetään liikaa, murenee ennen pitkää kaikkien luontainen, sisäinen halu tehdä työnsä hyvin ja kantaa vastuuta. Kun se menetetään, yrityksiltä katoaa juuri se laatu ja sitoutuminen, jolla kilpailussa pärjätään. Erityisesti nuorten kohdalla seinään törmätään vielä vauhdilla. Tämän kurjistamiskierteen keskellä on mahdollista – jopa ilmeistä -, että syntyy vastakehitystä. Terveenä vastareaktiona voi nähdä esimerkiksi EU-tason keskustelut ja Euroopan lainsäädäntöön ilmestyneet tiukat linjaukset työntekijän oikeudesta olla tavoittamattomissa vapaa-ajallaan. Myös kotimaisen työturvallisuuslain tulkinnat työn kuormittavuuden lainmukaisesta hallinnasta ja johdon saamat rikosoikeudelliset rangaistukset osoittavat, että rajat ovat jo tulossa vastaan. Työnantajan tähän asti mieltämä vapaa työnjohto-oikeus törmää viimeistään tässä pisteessä seinään – nimittäin lakisääteiseen työsuojeluun. Työnantaja ei voi loputtomasti organisoida työtä siten, että se vaarantaa työntekijän terveyden. Tyhjä kassa ei oikeuta laittomuuksiin, vaikka työntekijän terveys näyttääkin monessa yrityksessä olevan säästökohde. Työntekijän suojana ovat tänä päivänä oikeustoimilaki, irtisanomissuojan absoluuttiset rajat sekä nouseva työsuojelullinen vastarinta. Työnantaja ei edelleenkään voi pakottaa työntekijää sitoutumaan mihin tahansa missä tahansa, vaikka rajoja koetellaan jatkuvasti. Valitettavaa tässä ajassa on, että suomalainen työelämä ei ole matkalla kohti tasavertaista kumppanuutta. Se on palaamassa aikaan, jolloin työntekijän rooli oli olla pelkkä autoritäärisen työnantajan tahdoton jatke. Jos tätä kehitystä ei pysäytetä työpaikoilla, liittotasolla ja heräävän lainsäädännön turvin, huomaamme pian olevamme tässä suhteessa perillä menneisyydessä. Pesuveden mukana menevät myös parhaat osaajat ja halu tehdä enemmän kuin on pakko. Lasku erääntyy ennen pitkää myös työhyvinvoinnin romuttumisesta.
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==