27 Lähellä 2/2026 MIELEN ASIOITA normalisoitui ja hän suostui itse hoitojaksoon. Antero oli osastolla kuukauden ja sai myös sähköhoitoa. Kun hän palasi kotiin, hän oli ylivirkeä, sellainen ihminen kuin olisin toivonut hänen olevan. Mutta tiesin, että hän ei ole oma itsensä, eikä kestänyt kauaa, kun hänen mielialansa rupesi hiipumaan. Osastojakson jälkeen Antero rupesi käymään psykiatriakeskuksessa säännöllisesti hoitajan vastaanotolla. Sitten alkuvuonna 2020 yksiköstä yhtäkkiä sanottiin, että aikuispsykiatria ei ole enää Anterolle oikea paikka, kun hän täyttää keväällä 65 vuotta. Se loppui kuin seinään. Ihan kuin ihminen parantuisi sillä, että on tietyn ikäinen. Kuitenkin koin, että elämä oli hetken helpompaa. Muistan kertoneeni 24.2.2020 mielenterveysomaisten ryhmässä, että tilanne kotona vaikuttaa jo vähän paremmalta. Olimme tehneet juuri asuntokaupat, käyneet hiihtämässä. Tiistaiaamuna 25.2.2020 kysyin Anterolta, kävisimmekö kahvilla töitteni jälkeen, olimme saaneet asunnonvälittäjältä kahviliput. Antero totesi hyvin ykskantaan että ei. Olen ajatellut, että olisinpa kysynyt miksei. Sanoin vain, että käydään joku toinen päivä. Mutta Antero oli sitä mieltä, että sitä päivää ei tule. Menin yhdeksäksi töihin ja sain pian puhelun, että Antero on kaatunut ja viety juuri ambulanssilla päivystykseen. Ajattelin, että häntä täytyy vähän tikata ja lähdin taksilla sairaalalle. Minut saatettiin käytävälle odottamaan, ja lääkäri tuli kertomaan minulle, että epäillään, että Antero on pudonnut. Suustani pääsi, että jumalauta nyt se on hypännyt. Sitten lääkäri jatkoi leikkaussaliin. Edessä oli tuntien operaatio. Ajattelin heti, että miten kerron Anteron äidille. Eihän vanhalle ihmiselle voi soittaa, että poikasi on yrittänyt itsemurhaa. Hypännyt parvekkeelta. Näin Anteron muistaakseni vielä samana iltana teho-osastolla. Hoitajat olivat ihania. Yksi sanoi, että jos ihminen on täällä, niin sitten on toivoa. Siinä sitten olin kauhuissani sängyn vieressä enkä tiedä mitä päässäni pyöri, ja toinen hoitaja sanoi, että saa ottaa Anteroa kädestä kiinni. Minulla oli onneksi turvaverkko valmiina. Soitin heti sairaalasta FinFamin keskusteluryhmän vetäjälle, että nyt on tällainen tilanne. Hän kysyi haluanko tavata, vai soittaako hän huomenna ja kysyy, mitä kuuluu. Hän soitti minulle pitkän aikaa päivittäin, sanoi, että sano vaan sitten, jos haluat, että en soita. Sanoin, että soita vaan. Puhuminen auttoi. Antero oli pitkään hengityskoneessa ja nukutettuna leikkauksen jälkeen. Hänellä oli ravintoletku ja kaikennäköistä muuta piuhaa, eikä hän pystynyt puhumaan. Leikkauksia tehtiin useita. Ehdin käymään sairaalassa parin viikon ajan, kun vierailut kiellettiin kokonaan koronapandemian vuoksi. Soitin aina hoitajille ja kysyin miten Antero jaksaa, joskus he laittoivat puhelimen hänen korvalleen. Maaliskuun lopussa Antero soitti ensimmäisen kerran ja sanoi, että hei rakas. Sain sanottua, että tästä alkaa uusi elämä. Ja Antero sanoi, että niin hänkin on ajatellut. Ja niin se alkoikin. Kesäkuun alussa saimme tavata lyhyesti sairaalan pihalla. Tapaamisajat pitenivät pikkuhiljaa. Juhannuksena saimme tavata ulkona jo parin tunnin ajan. Mieli ry:n ihminen kävi tapaamassa Anteroa muutamaan otteeseen, jonka jälkeen kävimme kolmistaan Anteron itsemurhayritystä läpi. Sen jälkeen emme ole kahdestaan siitä paljoakaan puhuneet. Haluamme ennemmin unohtaa sen. Osastolla oli myös psykologi, jonka luona Antero käy edelleen. Alkuun tiheämmin, nyt harvemmin. Antero oli yhteensä viisi kuukautta sairaalassa. Sain taisteltua hänet sen jälkeen vielä kahdeksi kuukaudeksi kuntoutukseen. Antero pääsi kotiin, uuteen asuntoomme, syyskuussa 2020. Alkuun hän tarvitsi apua ihan kaikessa. Meille myös tarjottiin apua, oikein kysyttiin, että montako kertaa päivässä haluan jonkun kotiimme auttamaan. On paljon helpompi auttaa ihmistä, jolla on fyysisiä vammoja kuin henkisiä. ”Itsemurhayritys on myös omaiselle todella traumatisoivaa. Valitettavan usein omaiset joutuvat itse hakemaan itselleen apua tällaisissa tilanteissa. He kaipaisivat ”ohjeita”siitä, miten itsemurhayrityksen jälkeen mennään eteenpäin. Moni jää pelkäämään, että yritys toistuu. Yhteiskuntamme pitäisi pystyä tarjoamaan lähipiirille yksilöllistä apua, eikä tuen pitäisi olla järjestöjen varassa.” Tiina Puranen
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==