25 Lähellä 3/2026 KOLUMNI Kuka saa hoitaa ja ketä? Kun vietin aikoinani toista vuotta kotona adoptoimamme nelivuotiaan kanssa, tehtävä oli selvä: piti opetella olemaan vammaiselle lapselle äiti. Sittemmin roolitus monipuolistui, niin kuin vanhemmuudessa usein. Kun lasta kuljetettiin kuntoutuksiin ja harrastuksiin, eivätkä koulunkäynti ja sosiaalinen elämä aina olleet helppoja, vanhempien piti muuntua käskyttäjiksi, maanittelijoiksi ja elämänvalmentajiksi. Ei ollut aina helppoa komentaa karskisti poika kotinurkista judotreeneihin. Tai keskustella tuntikausia itsetunto-ongelmista ja tyttöjen sielunelämästä. Nykyään, kun poika lähestyy keski-ikää, sparraajan roolia ei juuri tarvita. Enemmän kuin hoivaaja ja hoivattava olemme tasaveroisia kumppaneita ja kavereita. Siihen, miten seesteisesti roolini muuttuminen on tässä suhteessa sujunut, vaikuttaa tietysti se, että minä olen yhä enemmän huoltaja: kokkaan ja silitän, päätän minne lähdetään kesälomamatkalle. Hankalampi roolijako voi olla omaishoitajuuden kohdalla. Silloin, kun hoivattava on vasta vähän aikaa sitten ollut itsenäinen ihminen, joka on päättänyt asioistaan ja pitänyt huolta itsestään. Näin on sekä puolison että vanhenevan vanhemman kohdalla, ja minulla on kokemusta jälkimmäisestä. Ei ollut helppoa asua liikuntakyvyttömän ja dementoituvan äidin kanssa, kun hän piti itseään täysin suorituskykyisenä oman talonsa emäntänä. Tilanne pani minut miettimään – myös sitä, miten joskus itse suhtaudun kykyjeni rapistumiseen. Osaanko ottaa apua vastaan? Vai riitelenkö jatkuvasti, vaadin yhä päätäntävaltaa asioissa, joita en pysty enää hoitamaan? Ennen kuin äiti lähti hoivakotiin, hänen harhansa ja aggressiivisuutensa aiheuttivat minulle välillä paljon huolta. Perimmäinen syy tuntui olevan juuri se, ettei äiti tuntunut hyväksyvän minua hoivaajakseen, elämänsä organisaattoriksi. Minähän olin vain tytär, hän äiti, se oikea vastuullinen. Sain onneksi tukea hyvinvointialueeltani. Ammattilaisten ja vertaisryhmien puoleen kannattaakin kääntyä ennen kuin oma kuppi menee nurin. Minä sain yllätyksekseni apua myös pojaltani. Oma polku näyttää opettaneen hänelle, miten kuunnellaan toisen huolia ja keskustellaan niistä – ja miten levoton mumma saadaan taas kerran rauhoittumaan. Suvi Ahola Kirjailija ja kirjallisuuskriitikko
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==