25 Lähellä 2/2026 Pimeyden jälkeen Anteron masennus väritti myös hänen puolisonsa Marjan elämän mustaksi vuosien ajan. Vasta itsemurhayritys toi toivon takaisin. Kävin 2000-luvun alussa usein pubissa istumassa iltaa. Siellä kävi pitkälti sama porukka, ja vaikka ei oikein tunnettu toisiamme, mentiin vain istumaan johonkin pöytään ja juttu alkoi luistamaan. Myös Antero kävi siellä, ja juttelimme vuosien varrella monenlaisista asioista saman pöydän ääressä. Ihastuin Anterossa siihen, että hän oli niin erilainen ihminen kuin minä. Hän oli älykkö, minä tällainen hötkylä. Kuitenkin meissä oli jotain samanlaista, kävimme hyvin yhteen. Seurustelimme muutaman vuoden, asuimme vuoden yhdessä. En malttanut odottaa karkausvuotta, vaan kerran sitten kysyin Anterolta, että oletko ajatellut, voisitko mennä minun kanssani naimisiin. Ja hän vastasi, että sinä teet tämän minulle niin helpoksi. Menimme naimisiin syyskuussa 2007. Anteron masennuksesta ei näkynyt merkkejä silloin, kun tutustuimme. Minä ymmärsin sen niin, että hän vain oli sellainen, ei kovin ulospäin suuntautunut. Jälkikäteen Antero on sanonut, että hän on varmaan aina ollut jollain asteella masentunut. Mutta en aavistanut mitä voisi olla tulossa. Onneksi. Anteron masennusoireet alkoivat kesällä 2017. Kun meidän piti lähteä syksyllä kymmenvuotishäämatkalle, Antero oli niin väsynyt, ettei jaksanut lähteä, ja matka piti perua. Hän nukkui vain muutamia tunteja yössä ja sanoi lopulta, että ei jaksa olla enää töissä. Minä ehdotin, että työterveys auttaa, ja sain lähteä hänen mukaansa lääkäriin. Aluksi hoidettiin Anteron unettomuutta. Sitten alkoi tulla fyysisiä oireita: vatsa ei toiminut, sydän tykytti. Kävimme työterveydessä monta kertaa, Anteroa tutkittiin, mutta mitään ei löytynyt. Lopulta ajattelin, että jos lääkäri ei nyt sano, niin minä sanon ääneen, että olisikohan oireiden takana jotain henkistä. Onneksi lääkäri otti asian puheeksi, sanoi että hän haluaisi varata ajan psykologille. Siellä Anterolle diagnosoitiin keskivaikea masennus. Masennusta yritettiin lääkitä erilaisilla lääkkeillä, ja minä soittelin perään, että milloinkohan minkäkin lääkkeen pitäisi tehota. Oireet vain pahenivat. Joulukuun alussa 2017 Antero sai paniikkikohtauksen. Hänen sydämensä tykytti, hän oli hyvin levoton ja sanoi, että kuolee kohta. Työterveyslääkäri kehotti lähtemään päivystykseen, missä Antero kertoi, että hänellä oli itsetuhoisia ajatuksia. Hänet passitettiin psykiatrian osastolle. Sieltä Antero lähetettiin neljän päivän jälkeen kotilomalle. Hän sanoi, että osastolla oli kauheaa, hän ei halunnut mennä takaisin. Hän oli ollut kahden hengen huoneessa ja pelännyt toista potilasta. Hän pyysi, että sanotaan lääkärille, että menee ihan hyvin. Ei se siltä minusta näyttänyt, mutta ymmärsin. Kun kävin osastolla, näin ilmoitustaululla FinFamin eli mielenterveysomaisten paikallisyhdistyksen puhelinnumeron ja otin sen talteen. Terveydenhuollosta ei tarjottu minulle keskusteluapua. Anterolle tarjottiin, mutta hän kieltäytyi, ei oikein jaksanut keskittyä avun hakemiseen. TarMIELEN ASIOITA FinFamin toiminnanjohtaja Tiina Puranen: ”Masennuksen oireet hiipivät arkeen yleensä pikkuhiljaa. Omaisten on usein vaikea tunnistaa, milloin oireet ovat sairaudesta johtuvia, etenkin jos ihminen on muutenkin hiljainen tai maltillinen. Jälkikäteen omaiset usein syyllistävät itseään siitä, miksi sairaus jäi alkuun huomaamatta. Mutta myös sairastuneella on vastuu kertoa olotilastaan, jos kaikki ei ole ok.” MARIKA FINNE – FINFAMI RY
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==