16 KEY 2/2026 Esihenkilön aivot ja selviytymismekanismit Miten jatkuva pelko oman työsuhteen jatkuvuudesta vaikuttaa esihenkilön omiin kognitiivisiin kykyihin? – Yleisesti ottaen jokainen tunnistaa omasta kokemuksestaan, että jos on liikaa kuormaa, ei välttämättä riitä kaistaleveyttä siihen, että jaksaisi kuunnella toista, yrittäisi ymmärtää tai yrittäisi asettua toisen asemaan. Jos on ylikuormaa itsellä vaikka pelon tai epävarman tulevaisuuden takia, se heikentää kykyä korkeamman tason ajatteluun. Ja jos kuormitus jatkuu, se häiritsee toden teolla järjen ja harkitsevuuden perustaa. Jos haluaa olla hyvä vuorovaikutuksessa, jos haluaa hyödyntää empatiataitoja, jotka ovat olennaisia esihenkilötyössä, oma hyvinvointi on siihen se ensiaskel. Toki aina voi yrittää tyhjästäkin nyhjäistä ja olla empaattinen toisia kohtaan, mutta lasku tulee kyllä sitten perässä. Konkreettisesti ylikuorma häiritsee sellaisten aivojen osien toimintaa, jota me erityisesti tarvitsemme toisten ymmärtämisessä. Miten pelko muuttaa kykyä johtaa empaattisesti? – Jos pelko vaikuttaa, se vaikuttaa juuri ylikuormittumisen vuoksi. Ja ylikuorma eli liiallinen stressi häiritsee aivojen etuotsalohkojen toimintaa. Etuotsalohko on tärkeä aivojen osa itsetuntemukselle, mielikuvitukselle ja sitä kautta myös toisen ihmisen ymmärtämiselle, itsehillinnälle ja harkitsevuudelle. Siis kaikelle mitä tarvitaan, kun halutaan toimia empaattisesti tai järkevällä tavalla. Mistä tunnistaa, että on liikaa kuormaa siihen, että jaksaisi olla empaattinen? - Kuorma voi tulla pelosta, liiasta työstä, liian vähästä nukkumisesta ja se näkyy esimerkiksi muistin pätkimisenä, keskittymisvaikeuksina tai tunteiden lyömisenä pintaan. Kun oma ylempi esihenkilö ’sysää kaiken niskaan’ ja luo painetta, miten aivot voivat katkaista tämän stressiketjun? Miten estetään, ettei ylhäältä tuleva paha olo valu suoraan alaisille? – Aivothan eivät itsenäisesti katkaise stressiketjua. Stressi on subjektiivinen juttu. Mikä stressaa toista, ei stressaa toista ollenkaan. Toiset eivät koe pahaa oloa tai stressiä, vaikka ylhäältä valuisi mitä. Ja joskus esimiehen vaan täytyy toimia puskurina ylemmän johdon ja alaisten välisissä konflikteissa. Kun oma esimies pakoilee ja tuki puuttuu Miten aivot reagoivat siihen, että oma esihenkilö karttaa yhteydenottoja ja jättää työntekijän yksin paineen alle? – Miksi me ylipäätään muodostaisimme tiimejä tai organisaatioita, jos tarkoituksena ei olisi tehdä yhdessä? Jos olemme tiimi, olemme töissä toisiamme varten. Työelämän ihmissuhteet ovat ihmissuhteita nekin. Meillä on työelämässä kova tarve kokea, että meillä on merkitystä, toisiin voi luottaa ja toiset pitävät meistä huolta ja ovat meidän puolellamme. Jos on totuttu siihen, ettei oman esihenkilön kanssa olla kovin läheisiä, yksin jääminen ei haittaa. Miten krooninen tuen puute ylhäältä päin vaikuttaa esihenkilön kykyyn säädellä omia tunteitaan? Voiko johtaja toimia empaattisena puskurina alaisilleen, jos hänen omaa kuuppaansa ei kukaan tyhjennä tai tue? –Jos kroonisesta tuen puutteesta tulee kuormitusta, se häiritsee toiminnanohjausta, jota etuotsalohkot tukevat. Eikä tällaisessa tilanteessa voi toimia empaattisena puskurina ainakaan pitkään, jos ei saa tukea siihen, että aivokuorma saataisiin sopivaksi. On yleistä, että esihenkilöt jäävät tällaisissa tilanteissa yksin, varsinkin kun esihenkilön työnkuva on muuttunut psykologisempaan suuntaan. Miten käy aivosynkronian, kun vuorovaikutussuhde ylöspäin katkeaa tai muuttuu pelkästään vältteleväksi? – Aivosynkka on sitä, että vuorovaikutuksessa aivojen rytmit voivat tahdistua. Jos niin käy vuorovaikutuksessa, se on merkki siitä, että yhteistyö sujuu. Aivosynkkaa ei synny, jos ei ole vuorovaikutusta tai jos vuorovaikutus on kylmää ja etäistä. Aivosynkka edellyttää halukkuutta olla toisen kanssa ja tehdä työtä yhdessä. Jatkuva tavoitettavuus ja kohtaamisten ajanpuute Miten käy empaattisen johtamisen, kun organisaatio ei anna esihenkilölle lainkaan aikaa keskustella alaisen kanssa? – Hankalaahan se on pitää empaattisuutta tuollaisessa tilanteessa yllä. Empaattinen johtaja ymmärtää ihmisten erilaisuutta, mitä he arvostavat työssään, miten he haluavat toimia ja miten he ovat parhaimmillaan. Se, että on vuorovaikutusta, on lähtökohta sille, että voi johtaa, mutta ei edellytä sitä, että olisimme vuorokausia yhdessä. Miten jatkuvat keskeytykset ja ’milloin vain’ tapahtuva yhteydenpito vaikuttavat esihenkilön aivojen palautumiseen? Mitä aivoissa tapahtuu, kun keskittyminen pirstoutuu päivittäin? – Olen haikallut lankapuhelinaikaa. On kauhistus olla tavoitettavissa ajasta ja paikasta riippumatta. Palautuminen edellyttää, ettei olisi mitään mieltä kiihdyttävää. Kun puhelin voi kilahtaa koska vaan, aivot eivät pääse palautumisen tilaan helposti. Ja kun keskittyminen jatkuvasti keskeytyy, sen joutuu suuntaamaan asiaan aina uudelleen, tämä lisää merkittävästi kuormitusta. Ja kun keskittyminen pirstoutuu päivittäin, kuormitus lisääntyy, tulee enemmän virheitä ja toiminta hidastuu. Miten asetetaan empaattisesti rajat alaisille ilman, että heille syntyy hylkäämisen tai pelon tunne? – Empatia on mielestäni ’ihmistajua’ eli kykyä tajuta erilaisia ihmisiä, heidän arvojaan ja toimintakykyä. Hyvä esihenkilö hyödyntää tätä ymmärrystä johtamisessa. Empaattinen johtaminen ei sinällään ole tavoite, vaan se, että hommat sujuvat. Empaattinen johtaminen ei tarkoita, että ryhtyisi kaikkien psykologiksi, vaan sitä, että pitää huolta, että työtä voidaan tehdä laadukkaasti eivätkä ihmiset pala loppuun. Johtaminen on vuorovaikutussuhde, ja jos vuorovaikutussuhteessa syntyy pelon tai hylkäämisen tunnetta, ollaan jo aika syvissä vesissä. Ja lopuksi: miten pidän aivoni kunnossa? – Ihan kaikki kropan terveyttä tukeva tekee hyvää myös aivoille, eli uni, ravinto ja liikunta. Ei siis ole mitään ihmeellisiä kommervenkkeja, miten pitää aivoistaan hyvää huolta. Oppimista voisi sanoa aivojen lihaskuntotreeniksi. AIVOT, STRESSI JA EMPATIAN RAJAT Katri Saarikivi on syksyn luennoitsijamme: hän pitää eteläsuomalaisille seminaaria Heurekassa syyskuussa, ja sain tutustua häneen jo ennakkoon. Saarikivi on suomalainen tieteen popularisoija ja aivotutkija kognitiivisen neurotieteen alalla. Koulutukseltaan hän on psykologian tohtori. Saarikivi johtaa Helsingin yliopiston Kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä empatian ja laadukkaan vuorovaikutuksen mekanismeja selvittävää HUMEX-projektia.
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==