28 SUOMEN MERENKULKU ■ FINLANDS SJÖFART Nuoruuden kokemukset merellä ja myöhemmät vuodet tutkimuksen ja hallinnon parissa ovat antaneet hänelle ainutlaatuisen näkökulman alan kehittämiseen. Nyt hänen pöydällään ovat niin merenkulun turvallisuus, ympäristösääntely kuin kansainväliset yhteistyöhaasteet. LAPSUUS JA YMPÄRISTÖTIETOISUUDEN ALKU Sanna Sonninen kertoo lapsuudestaan Suomen itärajan tuntumassa, kuinka ympäristökysymykset konkretisoituivat jo silloin. – Olen Virolahden tyttöjä. Jos jotain on jäänyt mieleen lapsuudesta, on se, että Pietarissa tehtiin talvisin aina kaatopaikat jäälle. Kun tuli kesä ja mentiin lapset rannalle uimaan, vähän isommatkin, niin ihmeteltiin, että mitä on tämä kauhea roju täällä hiekkarannalla? Syynä oli venäläisten kaatopaikkaroju, joka ajelehti jäiden alkaessa sulaa sinne meidän rannalle. Äiti ja isä selittivät, että noilla naapureilla on semmoinen tapa. – Olen itse hyvin ympäristötietoisesta perheestä. Meille rakennettiin vuonna 1981 yksi suomen ensimmäisiä maalämpötaloja ja kasvatettiin sen ympärille monipuolinen puutarha, jota isä ja äiti vaalivat. Lisäksi oli se meri. TYÖELÄMÄÄN SIIRTYMINEN EI JUURI TUONUT VALOA YMPÄRISTÖN SUOJELUUN. – Olen usein muistellut ensimmäistä vuottani puolimatruusina laivoilla, kun jätteet piti heittää mereen. Tehtiin jätepusseihin reikiä ja heitettiin yli laidan. Jokainen silloin seilannut on sitä tehnyt, koska ei satamissa ollut nykyisellä tavalla jätteenvastaanottoa eikä laivoilla jätteenkäsittelylaitteita. Näkymä laivan vanavedessä kelluvasta roskapussien helminauhasta on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Jos ei tämän sukupolven ihmiselle ympäristön pilaantumisen näkökulma ala tuollaisten kokemusten jälkeen kehittyä, niin olisihan se vastuutonta. Juurisyy toiminnalle oli kuitenkin se, ettei merten suojelun välttämättömyyteen ollut silloin vielä herätty eikä jätteiden käsittelyyn laivoilla tai maissa ollut valmiuksia. Nykyisin kehittyneen sääntelyn vuoksi tilanne on toinen ja sääntely kehittyy yhä parempaan suuntaan ympäristönäkökulmasta. ENSIASKELEET MERELLÄ Merenkulkuala oli Sanna Sonniselle itsestään selvä valinta. Sanna Sonninen on valmistunut lukiosta vuonna 1989 ja samana syksynä aloittanut merenkulun opinnot Kotkassa merimiesammattikoulussa yo-linjalla, joka kesti vain yhden lukukauden. Tämä oli aikaa ennen kuin merenkulun koulutus muutettiin ammattikorkeakoulumuotoon. 80- ja osan 90-luvusta ammattikoulu oli pakollinen ennen perämiehen ja merikapteenin opintoja. – Työskentelin puolimatruusina kolmealla eri laivalla, Nesteen Lunni-, Nestegas- ja Igloo Norse-laivoilla. Syksyllä 1990 aloitin perämiesluokat. Jos sinulla on joku laiva, joka on erityisen rakas, niin minulle se on se ensimmäinen laiva eli Lunni, jossa oli hienoja ihmisiä, jotka opettivat minulle, poninhäntäpäiselle tytölle käytännön laivatyöt. Isä oli teknisten työn opettaja ja meillä oli kotona monenlaisia puutyökoneita ja -työkaluja, kokonainen verstas, joiden käytön opettelusta oli hyötyä meriammattikoulun merimiestöissä ja konesalitunneilla. Olin lukioaikanani jossain vaiheessa isäni, teknisen työn opettajan tuuraajana ja myönnän, että yt-kansimiehen harjoittelu konehuoneessa sai pohtimaan, pitäisikö sitten jatkaa opintoja konemestariksi. Tästä seurasi se hyöty, että erilainen käsillä tekeminen ei ollut minulle ollenkaan vierasta ja auttoi varmasti oppimaan laivatöitä. Nesteelle olen kiitollinen siitä, että sain harjoittelupaikan jälkeen myös puolimatruusin työn. – Päätin silloin, että hoidan nyt nopeasti perämiehenopinnot valmiiksi ja toivoin, että pääsen jatkamaan perämiehenäkin Nesteellä. Aloitin perämiehenä Nestefoxilla 1992. Olin "Foxissa" pari vuotta ja sitten jäin opintovapaalle Nesteeltä ja kävin kippariluokat 1994-96. RAJASEUDUN LAPSUUDESTA KANSAINVÄLISIIN TEHTÄVIIN Miltä tuntui maailma siinä vaiheessa, kun tulit merimiesammattiin, asuttuasi siinä rajan pinnassa? – Se tuntui erilaiselta. Venäjä oli vielä Neuvostoliitto. Muistan, kuinka 80-luvukka iltaisin tullessani kotiin harrastuksista Neuvostoliiton puolelta valaistiin valonheittimillä raja-alueen taivasta. Valonheittäjillä valvottiin ilmatilaa ja se oli silloin raja-alueella ihan normaalia. Lisäksi rajan pinnassa näkyivät puiset ampumatornit ja sotilaat siellä näkyivat aseineen. Sekin oli normaalia. VTT:N VUODET JA TUTKIMUSTYÖ Nesteeltä Sonninen siirtyi vuonna 1998 FG-Shippingin (nyk. Finnlines) Finhansa-laivaan 1. ja yliperämieheksi. Loppuvuodesta 2000 hänestä alkoivat kiinnostaa jatko-opinnot. ”Tuntui, että voisihan sitä tehdä jotain uutta.” Hän hakeutui VTS:ään sillä ajatuksella, että hän voisi hakeutua samalla suorittamaan jatko-opintoja. Kävi kuitenkin niin, että oltuaan kuukauden VTS:ssä, Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus, VTT avasi ensimmäisen vakituisen tutkijapaikan, johon haettiin merikapteenia. VTT on Sannalle aina ollut ihailun kohde. Tutkimuslaitos, joka oli osana kehitystä silloin kun Suomi lähti nousuun sodan jälkeen. – Se oli silmissäni äärimmäisen hieno paikka, isänmaallinen laitos, jota en voinut vastustaa. Hain sinne ja tulin valituksi. MITKÄ OLIVAT TEHTÄVÄSI JA AIKAANSAANNOKSESI VTT:LLÄ? – Tein VTT:llä erilaisia riskianalyysejä ja merikuljetuksiin liittyviä selvityksiä. Olin mukana multimodaalikuljetuksien sujuvuutta ja häiriöitä koskevissa tutkimuksissa. Olen tehnyt
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==