FINLANDS SJÖFART ■ SUOMEN MERENKULKU 53 Endurancen matka vuonna 1914 ja sen kohtalo saavat paljon tilaa kirjassa, mutta ansaitusti. Tuhkurin kirja tuo paljon uutta tietoa aluksen historiasta ja Shackletonin elämästä kokonaisuudessaan. Shackletonin tarkoituksena oli ylittää Etelämanner maitse koiravaljakolla ja saavuttaa Rosssaaren rannikko, jossa alus Aurora odottaisi viedäkseen retkikunnan Uuteen-Seelantiin. Endurance juuttui kuitenkin jäihin ja upposi jään puristuksessa sunnuntaina 21. marraskuuta 1915. Miehistö oli tuolloin jo siirtynyt jäälle koirien ja pelastusveneiden kanssa. Nyt heidän oli selvittävä joko maihin tai avoimelle vedelle. Joulukuun 23. aamuyöllä he lähtivät liikkeelle kuljettaen mukanaan niin paljon muonaa ja tarvikkeita kuin koirat jaksoivat vetää. Mukana oli kaksi pelastusvenettä, James Caird ja Dudley Docker, jotka oli nimetty retkikuntaa taloudellisesti tukeneiden henkilöiden mukaan. Ensin yritettiin vetää veneitä jään yli, mutta viiden päivän jälkeen yrityksestä luovuttiin. Timpuri McNish kieltäytyi tottelemasta kapteeni Worsleyn käskyä vetää veneitä. Hän vetosi siihen, että merilain mukaan kapteenilla ei enää ollut määräysvaltaa, koska alus oli uponnut. Miehistö oli kuitenkin allekirjoittanut sopimuksen, jonka mukaan he sitoutuivat tottelemaan kapteenia kaikissa olosuhteissa. Joka tapauksessa he pysähtyivät ja perustivat uuden leirin. McNish korjasi pelastusveneet, mutta tunnelma ei ollut paras mahdollinen. He hakivat vielä hylkypaikalta muonaa koiravaljakoilla. Kuukaudet kuluivat, mutta 8. maaliskuuta railot alkoivat avautua ja jäälautta alkoi keinua mainingeissa. Ruoka muuttui yksitoikkoisemmaksi, kun kahvi, tee ja suola loppuivat. Myös hylkeenliha oli käymässä vähiin. 30. maaliskuuta jäälautta halkesi kahtia. He saivat saaliiksi leopardihylkeen, josta saatiin tuoretta ravintoa. Jäljellä olevat koirat ammuttiin ja syötiin. Jäälautta jatkoi halkeamistaan, ja nyt he pystyivät aloittamaan purjehduksen kohti lähintä saarta. Tunnelma kohosi. Huhtikuun 9. päivänä veneet laskettiin vesille. Matka oli vaikea, ja he joutuivat viettämään useita öitä jäälautoilla. Kuuden päivän kuluttua he näkivät horisontissa Elefanttisaaren, ja toivo kasvoi. He pääsivät maihin hiekkarannalle ja saivat makeaa vettä kahden päivän janon jälkeen. Kaikki olivat selvinneet hengissä, vaikka moni oli täysin uupunut. Viimeksi he olivat seisseet kiinteällä maalla Etelä-Georgiassa 497 päivää aiemmin. Mutta vaikein osa kotimatkasta oli vielä edessä. Miten päästä pois Elefanttisaarelta? Talvi oli tulossa, eikä kukaan maailmassa tiennyt, missä he olivat. Shackleton päätti, että Etelä-Georgian valaanpyyntiasemat olivat paras vaihtoehto. Hän otti mukaansa neljä miestä veneeseen nimeltä James Caird, jonka McNish oli varustanut puulaudoista ja pressusta tehdyllä kannella. 24. huhtikuuta 1916 alkoi matka myrskyisän meren yli. Kolmen suotuisan tuulen päivän jälkeen pohjoisesta saapui myrsky. Aallot löivät kannen yli ja jäätyivät, vesi tunkeutui veneeseen. Kolmen päivän jälkeen sää muuttui vielä pahemmaksi, ja heidän oli laskettava ajoankkuri, jotta veneen keula saataisiin tuuleen. Ajoankkurin köysi katkesi, ja heidän oli taas nostettava purjeet. Seitsemäntenä päivänä myrsky vihdoin laantui, ja he pystyivät purjehtimaan lämpimämmässä säässä. Kapteeni Worsley määritti sekstantilla sijainnin ja ilmoitti, että matkaa oli jäljellä sata meripeninkulmaa. Elefanttisaarelta Etelä-Georgiaan purjehtiminen kesti heiltä kaksi viikkoa. Juuri ennen saarelle saapumista he joutuivat vielä yhden hirmumyrskyn riepoteltaviksi. 10. toukokuuta he kuitenkin pääsivät maihin ja yöpyivät rannalla olevassa luolassa. Kolmen päivän levon jälkeen Shackleton päätti jättää veneen kahden miehen kanssa ja jatkaa matkaa jalan Worsleyn ja Creanin kanssa saaren yli Grytvikeniin. Hän ei uskaltanut riskeerata kiertämällä saarta veneellä. Miehet kulkivat lumen peittämien vuorten yli 36 tunnissa ja saapuivat norjalaisten valaanpyyntiasemalle Grytvikeniin. Juuri purjehdus pelastusveneellä myrskyävällä merellä, matka väsyneenä vuorten yli ja se, että kaikki 28 miestä lopulta selvisivät hengissä kotiin, tekivät Shackletonista yhden maailman suurista sankareista, vaikka hän ei koskaan saavuttanut etelänapaa. Elefanttisaarelle jäänyt ryhmä pelastettiin myöhemmin hinaajalla. Tuhkuri on syventynyt Shackletonin elämään samalla kun hän on tehnyt omia tutkimuksiaan Agulhas II:lla. Hän tutki Antarktiksen jäitä suunnilleen samassa paikassa, missä Endurance oli aikanaan ollut. Sukellusrobotti Ellie löysi pian Endurancen hylyn, ei kaukana Worsleyn aikoinaan määrittämästä sijainnista. Täsmälleen sata vuotta oli kulunut siitä, kun Ernest Shackletonin tuhkat laskettiin hautaan Grytvikeniin hänen vaimonsa toiveesta. Tämä oli hänen elämänsä tärkein paikka, eteläinen arktinen maailma. Tuhkuri viihtyi Agulhas II:lla Weddellinmeren jäissä. Viikon jäässä olon jälkeen hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Pieni kansainvälinen ryhmämme on ystävällinen ja hyvällä tuulella. Olemme tutustuneet kuukauden aikana ja tulleet ystäviksi." Hän jatkoi: "Tämän tarinan kerromme yhä uudelleen lapsillemme ja lastenlapsillemme." Sukellusrobotti löysi Endurancen hylyn 3 008 metrin syvyydestä (68° 44' 22" S ja 52° 19' 47" W) 5. maaliskuuta 2022, ja sukellustiimi ilmoitti löydöstä samana päivänä. Löytö varmistettiin, sillä laivan nimi oli selvästi luettavissa peräpeilissä. Kymmenen vuoden työn jälkeen tavoite oli saavutettu. Loput kirjasta jätän tulevien lukijoiden löydettäväksi. Teos sisältää myös paljon kiinnostavia kuvia tutkimusmatkalta sekä Tuhkurin selvityksiä eri tyyppisistä puurunkoisista tutkimusaluksista ja hänen omista tutkimuksistaan Antarktiksen jäissä. SVEN-ERIK NYLUND Kirja: Jukka Tuhkuri: Jään voima, Siltala, Helsinki Secondbook, Liettua
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==