kautta, sillä ihmisten sisäisten metsien välinen luovuuden verkosto on melkein yhtä virkistävä kuin luonto itse. Se on ihmeellistä. Aivan kuin metsä tulisi aina lävitsemme, vaikka kuinka yritämme voittaa sen kilpailussa elintilasta. Se asuu meissä, ja me siinä, vaikkemme sitä aina huomaa. "Voinko kertoa pihlajalapsille, että todella välitän niistä enkä tee niille pahaa?" Makoilen paljaalla kalliolla ja tunnen sen kylmyyden ja lämmön yhtä aikaa. Muurahaiset kipittävät jalkojeni yli ja nuoret pihlajat kumartelevat ylläni kuin kysyen “äiti, mikä se on?”. Yritän säteillä lempeyttä, ja saman tien suru kuohuu keuhkoistani silmilleni. Olenko vierailija, vai samaa perhettä? Voinko kertoa pihlajalapsille, että todella välitän niistä enkä tee niille pahaa? Onko olemukseni pyhä vai tekopyhä? Voinko sanoa rakastavani, jos käyn silittämässä ja halaamassa itseäni varten? Voinko sanoa välittäväni, jos voin jaloillani kulkea itsekkäästi sinne, missä vielä on välitettävää? "Koska metsä on sisälläni aina, ja kun astun luontoon, se virkoaa." Olisi helppoa huitaista kysymykset pois mielestäni, palata kotiin ja rajata kokemukseni itseäni palvelevaksi. Mutta metsän vilpittömyys ympärilläni inspiroi tarkastelemaan niitä tosissani. Tiedän ettei välttely muuttaisi totuutta, ja haluan antaa sen mitä voin. Lupaan kalliolle, muurahaisille ja pihlajalapsille maalaavani tästedes myös ulkoa ammentamaani metsää muistutukseksi muille siitä, missä omien verkostojemme lähde on. Lupaan tulla käymään usein, en vain itseni takia, vaan imeäkseni metsän henkeä suoniini, jotta voin sen mahdollisimman tarkkana peilinä luoda kankaalle. Olen kiitollinen siitä, että voin joka päivä sukeltaa metsän syleilyyn ja kohdata itseni ja kaikki todellisuudet siellä. Koska metsä on sisälläni aina, ja kun astun luontoon, se virkoaa. Henrika Kurkimäki Taitelija Henrika Kurkimäki ja hänen öljyvärimaalauksensa Metsän sydän. Kuva Arttu Koskela. 63
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==