taan teeskennellä, ettei kaikki vaikuta kaikkeen, ja etteikö luonnon tasapaino tai sen puute heijastaisi sisäiseen metsäämmekin. Tunnen monia ihmisiä, joille lääkäri on määrännyt lääkkeitä tasapainottamiseen. Sellaisille, joissa sisäinen metsä, hyvin samankaltainen kuin omani, on jäänyt kilpailussa kaupungin alle. Sellaisille, jotka ehkä unohtivat astua luontoon virkoamaan. Luin vähän aikaa sitten tutkimuksen siitä, miten kaupunkiympäristön vaikutus skitsofrenian puhkeamisessa oli perusteltavissa. Jos ihmisen sisällä on eloisa metsä, mutta ulkopuolella sitä heijastamattomia elottomia esineitä, syntyy riitasointuja. Kun ihminen ei käy luonnossa, sisäinen metsä ei pääse puhumaan ulkoisen metsän kanssa. Riitasoinnut voimistuvat ja alkavat muodostaa kolmatta todellisuutta: sitä, jossa sisäisen ja ulkoisen yhteensopimattomuus manifestoituu avunhuutoina, eksyneinä hahmoina, tukahdutettujen tunteiden arvaamattomina purkautumisina. Lievempiä kokemuksia samasta kokee varmasti jo vähänkin aikaa riitasointujaan vältellyt ihminen. Ihmisen rakentama verkosto ei lopu kaupunkiin – se ulottuu universumin tavoin vääjäämättömästi laajenevana virtuaalitodellisuutena ulottuvuudessa, jota voimme katsoa mukana kuljetettavien valoportaalien läpi. Siellä ihmisen alitajunta saa rellestää vapaammin kuin mikään täällä ulkona luonnossa. Ihmisen kollektiivinen super-aivo kasvaa, kilpailee ja tekee yhteistyötä niin kuin kaikki ekosysteemit, mutta koska ihminen yhdistyy super-aivoon ainoastaan mielensä kautta, ei kehon, saattaa riitasointuja syntyä siellä vielä enemmän. Siksi ihmisen sisäinen metsä ei harmonisoidu siellä. "Taide on hidas, kehollinen, sisäistä metsää kuunteleva ulottuvuus, jossa ihminen vastaanottaa itseään uteliaasti, samoin kuin luonto täällä ulkona." Tavoittelen käsilläni oksien välistä siivilöityvää auringonvaloa, pyörittelen sitä sormissani. Huomaan sormissani maalitahroja, ja tuumaan, että vaikka työhuoneeni onkin tunkkainen, siellä metsä saa vuotaa käteni kautta kankaalle ja kertoa tarinaansa. Ehkä eniten sisäistä metsää ihmisen rakentamissa verkostoissa peilaakin taide. Taide on hidas, kehollinen, sisäistä metsää kuunteleva ulottuvuus, jossa ihminen vastaanottaa itseään uteliaasti, samoin kuin luonto täällä ulkona. Kun ihminen luo taidetta, hän saa kuin saakin nähdä jonkinlaisen osan sisäisestä metsästään käsinkosketeltavassa muodossa. Tuo muoto saa myös oman elämänsä jokaisen sitä tarkastelevan silmissä, ja muodostaa oman verkostonsa ihmisten sisäisten metsien välille. Ilman taidetta ihmisten sisäiset metsät eivät ehkä voisi kommunikoida keskenään tavalla, joka tuntuu kehossa asti ja harmonisoi sitä. Jos ihminen ei pääse luontoon, hän voi harmonisoida riitasointujaan myös taiteen Henrika Kurkimäen öljyvärimaalaus Ra(i)kkaus. 62
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==