Metsä kietoutuu ympärilleni. Kysyn puilta, olenko ollut liian kauan poissa. Ne hymyilevät verkkaisesti ja yksi niistä sanoo, että itse toki päätät, missä vietät aikasi. Tunnen kuinka aistini herkistyvät, ja puun puhe jakautuu eritaajuisiksi väreiksi, jotka pehmentävät lihas kerrallaan kokoon kipristyneen kehoni. Venyttelen ja haukottelen, metsä suhisee myötäilevästi. Niitä ei haittaa etten ole vieraillut päiviin, mutta itse harmistun aina kun huomaan, miten helposti unohdan tarvitsevani tätä ilmakehää ja rakkautta pölyisen työhuoneeni ja ihmisen suusta riitasointuisina puskevien sanojen vastapainoksi. Metsä on sisälläni aina, mutta se ei tule peilatuksi kaupungissa. Kun astun luontoon, se virkoaa. Riitasoinnut harmonisoituvat. Sisäinen metsäni on erilainen kuin se missä kehoni kävelee, mutta ne ymmärtävät ja elvyttävät toisiaan. Tahdon kertoa niille toisistaan, pitää puhdasta kanavaa niiden välillä. Toivon että voisin jotenkin tuoda metsän ulos itsestäni samoin kuin se kasvaa mullasta. Upotan käteni kosteaan juurakkoon kuin sormet ristien toisiinsa, ja kuuntelen maan sykettä. Sen ytimessä on oma sydämeni, joka kuljettaa minut läpi elämän. Nojaan selkääni valtavan, pihkaisan kuusen pistelevään kaarnaan, ja hengitämme yhdessä. Sen riippuvat neulassormet roikkuvat verhoina ympärilläni. Olen turvassa. Mutta tunnen puun surun: vaikka se elää eri tahtiin kuin me ja ymmärtää muutosta paremmin, se ei voi paeta samalla lailla kuin jalkaiset olennot. Ihminen voi juosta karkuun; puu voi vain katsoa ja viisastua, joko vihastuen tai ymmärtäen. Puiden elämän syklit opettavat niitä suhtautumaan ympäristöönsä filosofisemmin ja myötätuntoisemmin kuin ihmisten. Ihminen voi sanoa vastaan, päättää olla välittämättä, rakentaa käsillään erilaisen ympäristön. Ja jos puu ja ihminen ovat eri mieltä, ihminen aina voittaa, vaikka puu on tärkeämpi. Kun aloin maalata metsää 60
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==