tavataan lukuisien pikkulintujen lisäksi useita tikkalajeja, pöllöjä ja haukkoja. "Polkuja ei ole, ja hyvä niin, sillä rauhoitusalue on perustettu muita lajeja kuin meitä ihmisiä varten." Kauempana kuusten keskellä läikkyy auringon läntissä kirkkaanvihreä metsälehmus. Maasto on vaikeakulkuista suurten kivenlohkareiden ja kaatuneiden runkojen vuoksi. Polkuja ei ole, ja hyvä niin, sillä rauhoitusalue on perustettu muita lajeja kuin meitä ihmisiä varten. Maahan rojahtaneet ja sikin sokin lahoavat rungot eivät ole kuolleet, päinvastoin ne ovat täynnä elämää. Käävät, sienet, sammalet ja hyönteiset tarvitsevat niitä asuinpaikakseen. Maatuneen rungon päältä nousevat jo uudet pikkuruiset kuusentaimet. Aikansa lahottuaan vanha runko muuttuu karikkeeksi ja edelleen humukseksi, josta metsämaa ammentaa uusia ravinteita. Juhlallinen hiljaisuus Kolmas retkeni suuntautuu Pirkkalan ainoalle täysin rakentamattomalle erämaajärvelle. Miten monta Kaitajärveä Suomessa mahtaa olla, kun LemPi-metsässäkin niitä on kaksi? Jätän pyöräni Rajatielle, kuten joskus ennenkin, mutta nyt en löydä tuttua polkua, vaan metsäkoneen kahtaalle haarautuvat leveät urat. Tarkistan kartasta ja totean, että tästä on nyt harpottava, hakkuujätteen yli moton jälkiä seuraillen. Harvennukset ja hakkuut ovat nekin osa LemPi-metsän elämää. Kaitajärvi on pitkälti luonnontilaisena säilynyt, pieni ja kapea humuspitoinen järvi. Sen rannalla kahlaan suopursun, juolukan ja metsäkortten seassa hentoa polkua. Sisilisko silahtaa edestäni varpujen lomaan. Toisinaan painanne varvikossa häviää lähes kokonaan. Kaitajärveä tavoittelevalle ensikertalaiselle suosittelen opastettua retkeä. Niitä ovat järjestäneet vuosittain ainakin Pirkkalan ympäristöyhdistys ja YMCA Pirkkala. Kaitajärvestä laskee Sääksjärveen iloisesti pulppuileva Saunaoja. Keväällä sen kuohut ja sen uomassa välkkyvät jääpuikot ovat vaikuttava näky. Nyt puro solisee kivien lomassa kapeana mutta yhä vilkkaana. Olen aina ihmetellyt, miten joku voi luonnossa kokea olonsa vaikeaksi. Täällä, yksin, saan siitä hataran aavistuksen. Hämyinen puronuoma tummanpuhuvine kivineen ja lähes aavemainen hiljaisuus; olen itseäni suuremman äärellä. Olo muuttuu kuitenkin pian juhlavaksi, sitten kutkuttavan jännittäväksi. Kuusitiainen helähtää. Käki alkaa kukkua eikä malta lopettaa. Olen vieraana kotimetsässä. Näin lähellä ja näin kaukana! Jokaisena vuodenaikana LemPi-metsä on erilainen. Joka vuosi tervehdin maasta pistäviä taimia ja kaukaa palaavia kevätmuuttajia kuin vanhoja tuttuja – pitkästä aikaa, ihana nähdä! Pehkusuo-nimi viittaa maataloushistoriaan: aikoinaan soilta kerättiin turvetta, jota kuivattiin pehkuksi eli karjan kuivikkeeksi. Pehkusuo on säilynyt suurelta osin ojittamattomana eli se on pääosin luonnontilainen räme. Kuva: Johanna Raivio Lähteet: Pirkkalan Luonto-opas https://www.pirkkala.fi/wp-content/uploads/files/ 638608fb475a6c3746153c66/Pirkkalan_luonto-opas_nettiversio.pdf 57
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==