Osa puista on jo kuollut ja makaa sammalen alla matalana kohoumana, joka hitaasti lahoaa ja ruokkii metsän pieniä eliöitä, elämän kiertokulkua. Metsä rapisee, kohisee, huojuu, kivertyy kivenlohkareiksi, solisee purona, avaa keskelleen välillä lähteen tai lammensilmän. Lukuisia tällaisia paikkoja on myös LemPi-metsässä. Suomen metsistä suurin osa on aktiivisen ”hoidon” eli hakkuiden piirissä. Nämä metsät ovat usein puustoltaan harvoja ja yksipuolisia, hankalia paikkoja elää monille villin luonnon lajeille ja ihmisillekin suojattomia. Metsät ovat kautta aikojen olleet suomalaisille turvapaikkoja silloin, kun ihmisyksilö tai koko yhteisö kohtaa hädän. Eri puolilla Suomea kerrotaan tarinoita, miten kylänväki pakeni vaikkapa tiettyyn luolaan vainolaisen tullessa. Nykypäivänä sama jatkuu, mutta kätketymmin: murheen tai muun voimakkaan tunteen kohdatessaan moni hakeutuu metsään suodattamaan ajatuksia, ja palaa kotiin tavalla tai toisella uutena ihmisenä. "Parhaimmillaan metsä myös opettaa myötätuntoa ja kykyä asettua toisen asemaan" On äärimmäisen tärkeää, että asutuksen lähellä on omassa rauhassaan humisevia metsiä. Mitä suurempia, sen parempi, sillä laajalla metsäalueella pystyy hetken kokemaan vapautta, jota tiiviisti rakennetulla alueella ei ole. Metsä palauttaa meidät alkujuurillemme, asettaa mittasuhteet ja saa tuntemaan myönteistä mitättömyyttä luonnon edessä. Parhaimmillaan metsä myös opettaa myötätuntoa ja kykyä asettua toisen asemaan – on ”toinen” sitten havumetsän hämärässä huikkiva punatulkku, sammalten seassa tuikkiva valkolehdokki tai polun yli välkähtävä metsäsittiäinen. Nimitän metsää tärkeimmäksi kirjailijakoulukseni, sillä kirjailijan olennaisimpia taitoja on eläytyminen joksikin toiseksi. Juuri se kyky metsässä karttuu, huomaamatta. Luonnonsuojelukielessä laajoja, melko yhtenäisinä säilyneitä metsäalueita kutsutaan metsämantereiksi. Sellainen on myös Pirkkalan ja Lempäälän välinen LemPimetsä. Se on tuttu ja tuntematon manner, eliökunta ihmisten kuntarajojen sisällä. Todellisuudessa metsämantereella vallitsevat omat lakinsa, joita ihmistenkin on syytä kunnioittaa. "Kaikkialla missä häämöttää havunvihreä metsänseinä, on myös ihmiselämällä turvakaari. Sitä ei pidä katkaista." Emme tiedä, mitä tapahtuu, jos luonnon verkostot köyhtyvät ympärillämme – missä vaiheessa meidänkin elämästämme tulee huomattavasti nykyistä vaikeampaa, kun ikiaikaisia ekologisia lainalaisuuksia murennetaan. On suuri onni, että ympärillämme humisee vielä metsiä, joissa pääosassa on villi luonto. Monimuotoinen ekosysteemi kestää muutoksia paremmin kuin valjastettu luonto. Sama pätee myös meihin. Kaikkialla missä häämöttää havunvihreä metsänseinä, on myös ihmiselämällä turvakaari. Sitä ei pidä katkaista. 5 Johanna Raivio Johanna Raivio
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==