kumpuavaa velvoitetta on huomioitu esimerkiksi omaishoidon kriteereitä kehitettäessä? Tällainen laiminlyönti on paitsi vastoin julkisen vallan velvoitteita, myös lyhytnäköistä. Yhdessä tekemällä voisimme varmasti löytää toimivampia reiluja ratkaisuja, jotka huomioivat paremmin eri lähtökohtien ja elämäntilanteiden moninaisuuden. Vaikka nyt nostin esille vammaisyleissopimuksen, pätee logiikka toki yhtä lailla esimerkiksi vanhusneuvostoihin ja nuorisovaltuuskuntiin. Yleensä asianomaisia ja käyttäjiä kuuntelemalla voi paremmin hahmottaa sekä ongelmat että mahdolliset ratkaisut. Haasteena on ollut, että usein kuntien ja hyvinvointialueiden vammais- ja vanhusneuvostot ovat olleet aliresursoituja niin, että asioiden käsittelyyn on vain hyvin niukasti aikaa. Toinen, mahdollisesti vielä suurempi ongelma on se, että usein mielipidettä kysellään vasta, kun päätökset on jo tehty, jos silloinkaan. Vaikutusvallan vahvistaminen ei ole kuitenkaan rakettitiedettä. Tutut päättäjät ja viranomaiset, joiden kanssa käydään vuoropuhelua, oppivat tuntemaan kentän tarpeet ja myös muistavat paremmin, milloin olisi hyvä kilauttaa kaverille vaihtoehtoja punnitessa. Osallistavan kehitystyön ja valmistelun ei tarvitse olla kallista. Hyvänä esimerkkinä on Tampereen ratikkahanke. Siinä onnistuttiin ottamaan erilaiset käyttäjät mukaan hankkeen joka vaiheessa. Lopputulos alitti budjetit, valmistui etuajassa ja kasvattaa suosiotaan vielä tänäkin päivänä. Sijoitus osallisuuteen on sijoitus toimivampaan, yhteisöllisempään ja lopulta jopa edullisempaan hyvinvointiyhteiskuntaan. ● Yhteisöistä viisautta ja vaikuttavuutta – kenen ehdoilla haluamme yhteiskuntaa kehittää? Elias Vartio Ikääntyminen koskettaa kaikkia. Kunhan elämme tarpeeksi vanhoiksi, olemme yhtäkkiä iäkkäitä. Vammaisuuskin koskettaa monia. Maailman terveysjärjestön mukaan jopa noin kuudennes ihmisistä elää merkittävän vamman tai toimintarajoitteen kanssa. Vammaisia on jopa kutsuttu maailman suurimmaksi vähemmistöksi. Vähemmistöksi, johon kuka vain voi liittyä myös yllättäen esimerkiksi sairauden tai tapaturman seurauksena. Silti yhteiskuntaa on ainakin ennen vanhaan kehitetty pitkälti vaivatta kävelevien, kuulevien ja näkevien ehdoin. Tästä kärsivät monet eri ryhmät: lastenvaunuja työntävät perheet, rollaattoreihin tukeutuvat ikäihmiset ja vammaisten henkilöiden suuri kirjo. Yhteiskunta, joka ei ole esteetön, on myös yhteiskunta, johon on vaikea osallistua. Osallistumiseen tarvitaan enemmän apua ja tukea, ja ylipäätään kynnys osallistua voi olla korkeampi. Tämä voi johtaa sekä yksinäisyyteen että yhteiskunnan kehittämiseen jatkossakin kaikkein terveimpien ja pärjäävimpien ehdoilla. Yhteiskunta, jossa esteettömyyttä ei ole huomioitu, on kalliimpi ja yksinäisempi. Asioiden ei kuitenkaan tarvitsisi olla näin. Eri tilanteissa eläviä ihmisiä voisi helposti ottaa entistä paremmin mukaan yhteiskunnan kehittämiseen ja päätösten valmisteluun. YK:n vammaisyleissopimuksen artikla 4.3. peräti velvoittaa ottamaan vammaiset henkilöt tai heitä edustavat järjestöt mukaan heitä koskevaan päätöksentekoon – myös poliittisiin päätöksiin. Tästä herää kysymys, missä määrin tätä kansainvälisistä sopimuksista perustuslain kautta juristin silmin 34 LÄHELLÄ 4/2024 OMAISHOITAJAT.FI
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0NTUwMw==