“Läheisillä ja omaishoitajilla on arjessa lukuisia tilanteita, joissa on toimittava, vaikka tuntuisi pahalta.” ”KOVETA ITSESI” tekstasi yhdysvaltalainen ystäväni, kun muutin äitiäni senioritaloon viisi vuotta sitten. Kehotus tuntui kovalta mutta se oli tilanteessa välttämätön: ilman tiukkaa tukea en olisi saanut muuttoa tehtyä. Muuttoa edeltävä aika oli ollut vaikea. Äiti muisti tulevan muuton, joka ahdisti häntä. Hän soitteli minulle ja perui muuttoa, vain soittaakseen heti perään ja kertoakseen, kuinka muutto innosti häntä. Pakkasimme yhdessä, mikä oli jälkikäteen ajateltuna virhe: puoliksi pakatun kodin täytyi tuntua muistisairaasta ihmisestä pelottavalta. Tällaisia virheitä tulee tehtyä läheisenä ja omaishoitajana vuosien varrella lukuisia, eikä niitä auta jäädä pitkäksi ajaksi suremaan, koska toimimme kullakin hetkellä niillä kyvyillä, jotka meillä on. NYT RAPAKON TAKANA YSTÄVÄLLÄNI on itsellä samankaltainen tilanne. Tätä kirjoittaessani hän on juuri muuttanut aikuisen, autistisen poikansa omaan asuntoon. Pyysin häneltä luvan kertoa kummipoikani arkea hankaloittavasta oireesta, englanniksi PDA, pathological demand avoidance, suomeksi äärimmäinen vaatimusten välttely. Olen huomannut, että PDA:sta tiedetään Suomessa todella vähän, ja niin tiedetään Yhdysvalloissakin. PDA:ssa ominaista on, että henkilö ei kestä käskyjä tai pyyntöjä itseltään eikä ulkopuolisilta. Tasan vuosi sitten ystäväni pyysi poikaansa nostamaan lattialle jääneet kirjat, mikä sai pojan hermoston täydelliseen tilttiin. Hän lakkasi puhumasta äidilleen. Minulle kummipoikani voi kertoa pitkästi kansainvälisestä turbulentista tilanteesta, mutta jos kysyn häneltä, miten hän voi, viestittely lakkaa, sillä olen vaatinut häneltä jotakin. TAMMIKUUSSA TILANNE ÄIDIN JA POJAN yhteistaloudessa alkoi olla jo niin vaikea, että ystäväni totesi joutuvansa etsimään pojalleen toisen paikan asua. He eivät olleet puhuneet lähes vuoteen. Poika ei sietänyt nähdä äitiään, vilahduskin äidistä romahdutti hänet. Poika oli linnoittautunut huoneeseensa, joka alkoi näyttää himohamstraajan luolalta. Ystäväni päätti muuttaa poikansa, jotta tämä saisi omaa rauhaa, ja hän itse vapauden taas elää omassa kodissaan. Olen ollut hänelle tukena ja turvana ääniviestein, tekstarein, videopuheluin, jotta hän selviäisi hankalista tunteista ja kykenisi niistä huolimatta toimimaan. Nyt poika on muutettu, koska muuton motiivi on ollut kaiken keskellä kirkas ja arvokas: molemmille parempi elämä. ● Kirjoittaja on logoterapeutti LIF®, vapaa kirjoittaja ja kahden autismikirjolla olevan pojan kummitäti, joka huolehtii muistisairaasta äidistään. Muuttajien vaikeat tunteet Hanna Jensen VAIKKA NÄEN, ETTÄ IHMISEN on tärkeää kuunnella tunteitaan – ja myös kehon fyysisiä merkkejä – on läheisillä ja omaishoitajilla arjessa lukuisia tilanteita, joissa on toimittava, vaikka tuntuisi pahalta. Miten se tehdään? Ajattelen, että jos on perusteellisesti miettinyt, mistä motiivista ja mitä tarkoitusta varten tekonsa tekee, kykenee kulkemaan ikävänkin tunteen läpi ja viemään teon loppuun. Hyvä motiivi on esimerkiksi toisen auttaminen pitkällä tähtäimellä. Äitini muutto osoittautui lopulta oikeaksi ja onnelliseksikin ratkaisuksi. kolumni 33 LÄHELLÄ 2/2025
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==