Juostessa pää tuulettuu Teksti Terhi Hyvärinen Kuva Juulia Jänönen Kuopiolainen Timo Hiltunen lienee yksi kovakuntoisimmista omaishoitajista Suomessa. Hiltunen käy lenkillä kolmisen kertaa viikossa ja juoksee silloin tunnin tai kaksi, vähintään 1 200 kilometriä vuodessa. Työmatkansa lääketehtaaseen käyttöinsinööri Hiltunen polkee pyörällä, autoa ei ole. Viime juhannuksena Cooperin testissä viisikymppisellä ylittyi 3 000 metrin raja. ” Koen juoksun omaksi voimavarakseni. Jaksan taas paremmin ottaa vastaan ehkä välillä hankalaakin arkea, kun käyn tuulettamassa päätäni”, Hiltunen kertoo omaishoitajavuosina alkaneesta harrastuksestaan. Hiltusen molemmat lapset ovat teini-iässä. Pian 15-vuotias poika on autismikirjolla. Ennakoinnin tärkeys ”Jo ennen kuin olen lähdössä juoksulenkille, on syytä varmistaa, että se on pojallamme tiedossa. Kun lähden, vaimoni on hänen lähettyvillään. Kaikki tavallisuudesta poikkeavat asiat on ennakoitava. Meillä on selkeä lukujärjestys viikonloppuisinkin. Milloin syödään, mitä syödään, milloin mennään saunaan, mitä sen jälkeen.” ”Poikamme toimintakyky on tosin kehittynyt parempaan päin. Hän pystyy olemaan jonkun aikaa kotona yksin, jos hän tietää tarkkaan, mitä silloin tekee. Tyhjäkäyntivaihetta täytyy välttää, koska silloin levottomuus saattaa lisääntyä.” ”Koska on kyse autismikirjosta, meillä on hyviä viikkoja, ja vaikeita viikkoja. Jos pojalla on vaikka unihäiriöitä, hän saattaa päivällä räiskähdellä. Se on ihan ymmärrettävää. Silloin on parempi siirtää juoksu toiselle päivälle ja jäädä kotiin rauhoittamaan tilanne.” Kun juoksu tuli elämään Liikunta on koko perheelle osa arkea. Molemmilla lapsilla on liikunnan lisäksi muitakin harrastuksia. Menossa ollaan neljänä arki-iltana viikossa. ”Koen onnistuneeni isänä, kun olen auttanut lapsiamme löytämään liikunnan ilon. Käymme yhdessä pitkillä pyöräretkillä. 13-vuotiaan tyttäreni kanssa teemme kahden kesken juoksulenkkejä. Vauhdin pidämme sellaisena, että pystymme puuskuttamatta juttelemaan koko ajan.” Vielä viisi vuotta sitten Hiltusesta tuntui, että hänellä ollut lainkaan omaa aikaa. Monissa pojan harrastuksissa tarvittiin vanhemman vahvaa tukea. Isä oli mukana osallistujana tai vähintään tarkkailijana ja varmistajana. ”Arki oli pelkkää terapiarallia – viemistä ja hakemista terapiasta ja harrastuksista. Sanoin aina kaikille, että harrastukseni on viedä lapsia harrastuksiin”, Hiltunen nauraa. ”Kun poika kasvoi ja kehittyi, minun ei enää tarvinnut olla mukana harrastuksissa samalla tavalla. Jatkoin viemistä ja hakemista, mutta käytin odotteluajan kävelyyn muiden lasten äitien kanssa. Kaikki muut erityislastaan kuskaavat olivat tosiaan äitejä, ja olin yksi heidän joukossaan.” ”Sitten vaihdoin hölkkään, ja ennen kuin huomasinkaan, juoksin säännöllisesti yksin ja porukoissa. Vaikka palautuminen vie tässä iässä aikansa, olen aivan koukuttunut juoksemiseen. Se antaa niin paljon henkistä voimaa.” Erityislapsi muutti koko identiteetin Hiltunen sanoo, että omaishoitajuus on muuttanut paljon hänen identiteettiään. Hän ohjaa nyt vertaisryhmiä ja järjestää esimerkiksi nepsy-nuorille lautapeli-iltoja ja grillaushetkiä, joihin myös oma poika osallistuu. ”Erityislapsen vanhempana oleminen on ollut minulle suuri rikkaus. Olen tutustunut ihmisiin, joihin en muuten olisi koskaan törmännyt. Elämääni on tullut uusia asioita, kuten juokseliikunnan merkitys 28 LÄHELLÄ 2/2025 OMAISHOITAJAT.FI
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==