20 Lähellä 1/2026 KOLUMNI Päästää irti, pitää kiinni Kun 97-vuotias äitini muutti alkusyksystä hoivakotiin ja vuoden kestänyt omaishoitajuuteni loppui, mieleeni palasi toinen elämää mullistanut tapahtuma vuosien takaa. Silloin cp-vammainen poikani päätti peruskoulunsa, aloitti ammattiopinnot ja lähti niin ikään kotoa pois. Tavallaan kaksi muuttoa eivät voisi olla kauempana toisistaan. Ensimmäisessä nuori aikuinen alkoi opetella itsenäistä elämää ilman vanhempien jokapäiväistä huolenpitoa. Toisessa taas vanhus lopetti edes jollain lailla omalakisen elämänsä kodissa, jonka oli ympärilleen rakentanut, ja siirtyi ympärivuorokautisen hoivan piiriin. Silti niissä tuntui olevan yhtäläisyyksiä – eihän kumpikaan muuttaja siirtynyt kokonaan elämäni ulkopuolelle. Poika tuli viikonlopuiksi kotiin, ja äitiäkin tapaan liki päivittäin. Vaikka läheiset lähtivät fyysisesti, mielessä he pysyivät koko ajan. Siitä seurasi uudenlaista henkistä tasapainottelua. Kuinka paljon voi osallistua aikuisen mutta monessa suhteessa yhä tukea tarvitsevan läheisen elämään ilman, että se tuntuu kontrolloimiselta? Entä kuinka paljon haluaa osallistua? Onhan rehellisesti todettava, että liikuntakyvyttömän ja muistisairaan äidin hoitaminen kotona ei vain enää onnistunut. Asiansa osaavien hoitajien ympäröimänä, tutuilla tavaroilla sisustetussa huoneessa hänen elämänsä on seesteistä ja taatusti turvallisempaa. Viime kädessä kyse on tietysti ihmisen oikeudesta itsensä näköiseen elämään. Itsenäistyvän lapsen kohdalla se tarkoittaa kokemusteni (joskus tukalienkin) mukaan sitä, että useimmat päätökset elämästä kuuluvat hänelle. Hänen on opittava rakentamaan arvonsa ja arkensa, ja ohjeiden tyrkyttäminen on syytä lopettaa. Ellei opiskelijakämppä ole tulessa, äidin kannattaa pitää suunsa kiinni ja päästää irti. Vanhuksen laita on toisin, sillä olen huomannut, että laitostuminen on yllättävän helppoa sekä hoivakodin asukkaalle että hänen läheiselleen. Äitinikään ei enää osaa suoraan sanoa, mikä toisi elämään entisenlaista laatua. Sitä pohdin nyt minä, usein jopa päätän asioita hänen puolestaan. Siksi tilaan hoivakotiin kampaajan, ja taksi hakee äidin välillä kotiin syömään. En päästä irti vaan pidän kiinni, vaikka väkisin. Suvi Ahola Kirjailija ja kirjallisuuskriitikko
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==