18 Lähellä 1/2026 Läsnäolo ei lopu, vaikka osoite olisi eri Vähän ennen juhannusta vuonna 2015 Oulun kaupungilta oltiin yhteydessä Urpo Unnbomiin. ”Sanoivat, että pojalleni Jussille olisi sopiva asumispaikka tiedossa. Päätös pitäisi tehdä nyt, eikä heti”, Unnbom muistelee yli kymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Isä ja poika kävivät tutustumassa asumisyksikköön Oulun Linnanmaalla, ja asia oli sitä myöten selvä. Muuttopäivä sovittiin elokuulle. Vaikka kotoa irtaantumista oli mietitty jo useampi vuosi, tilanne yllätti. Valmistautumisaikaa oli vain reilu kuukausi. ”Kyllä sitä jännitettiin, että mitenköhän kaikki onnistuu.” Jännitys oli onneksi turhaa. Elokuussa 2015 silloin 33-vuotiaan Jussin televisio, levysoitin, kasettinauhuri ja sadat musiikkitallenteet pakattiin laatikkoihin ja kuskattiin muiden tarpeellisten tavaroiden kanssa Kotilinnaan Linnanmaalle. ”Kaikki vanhan kodin tutut tavarat siirrettiin uuteen, laitettiin paikoilleen. Päivän hommien jälkeen sanoin Jussille, että nyt sinulla on tässä oma koti, minä lähden omaani. Ja Jussi vastasi muina miehinä, että hei hei. Tuntui, että muutto oli loppujen lopuksi Jussille helpompi kuin minulle”, Unnbom hymyilee. Kotimatka kului ihmetyksen vallassa. ”Että miten minulla meinaa itku päästä, mutta pojalla ei ollut mitään. Ja siitä se lähti sitten pikkuhiljaa, aika lailla ongelmattomasti.” Virheitä saa sattua Jussi syntyi Unnbomin perheen kuopukseksi heinäkuussa 1982. Kun motoriset taidot ja puhe eivät kehittyneet tavanomaisella tavalla, alkoi pitkä tutkimusten täyttämä aikakausi. Lopulta diagnoosiksi vahvistui Fragiili-X-oireyhtymä, joka aiheuttaa kehitysvammaa ja usein myös käytöshaasteita. Jussin kehitysvamma todettiin keskivaikeaksi. Jussista kasvoi rauhallinen aikuinen, joka ei viihdy hälyisissä ympäristöissä jääkiekko-otteluita tai musiikkiin liittyviä tapahtumia lukuun ottamatta. Hän kommunikoi ymmärrettävästi, pärjää tuetusti arjessa ja liikkuu itsenäisesti tutuilla reiteillä. Toisinaan turhankin itsenäisesti. Ennen omaan asuntoonsa muuttoa Jussi oli muutamaan otteeseen tilapäishoidossa. Vaikka kokemukset olivat Unnbomin mukaan hyviä ja kasvattivat luottamusta itsenäistymistä kohti, viimeinen reissu päättyi säikähdykseen. ”Olin viikon matkoilla, ja minun piti palata sunnuntaina. Lauantaina tuli ilmoitus, että Jussi on kadonnut. Hän oli kai suutahtanut jostain ja lähtenyt omille teilleen ilman puhelinta”, Urpo Unnbom muistelee. Unnbom keskeytti matkansa ja lähti kohti Oulua. Pian Unnbomille onneksi selvisi, että etsintäjoukot olivat löytäneet Jussin kotinsa lähettyviltä. ”Olin antanut vinkin, mistä etsiä Jussia.” Kommellukset kuuluvat elämään, oli lapsella erityisen tuen tarpeita tai ei. Katoamisia on sattunut vuosien varrella muutamia. ”Sitten soitan hänelle ja kysyn missä olet, ja Jussi vastaa, että mä olen täällä. Missä täällä? No täällä”, Unnbom hymyilee. Virheitäkin saa tehdä. Niin kuin silloin, kun Jussi laittoi näkkileipää mikroaaltouuniin. Tai astianpesuainetta pyykinpesukoneeseen. Vaahdon määrä oli melkoinen. Arvomaailma muuttui Kehitysvammaisen lapsen isyys muutti Urpo Unnbomin arvomaailmaa. ”Ymmärsin, kuinka tärkeää yhdessäolo on, läsnäolo Jussin elämässä. Ja että se vaatii pikkuisen enemmän kuin normaalisti lapsi vaatii”, Unnbom pohtii. Urpo ja Jussi Unnbom ovatkin olleet aina tiivis Oululainen Urpo Unnbom, 74, rohkaisee erityistä tukea tarvitsevien nuorten vanhempia: ”Tuntui, että muutto oli loppujen lopuksi Jussille helpompi kuin minulle.” KOHTI ITSENÄISYYTTÄ
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==