”Huumorin avulla omaa tilannetta voi katsoa hiukan kauempaa.” KIRJEKAVERINI ERKKI (nimi muutettu) kirjoitti minulle sähköpostin, jossa hän kertoi käyneensä katsomassa muistisairasta vaimoaan hoivakodissa. Erkki oli köllötellyt vaimonsa kanssa sängyllä, kun tämä oli alkanut puhua miehestä, jonka luona haluaisi käydä. Vaimo toisteli toivettaan. Erkki ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, kenestä oli kyse, kunnes hänellä lopulta välähti. ”Olenko minä se mies?” hän kysyi, mihin vaimo ilahtuneena vastasi: ”Kyllä!” 16 VUODEN AJAN omista muistisairaista vanhemmistani huolehtineena ilahdun aina, kun kuulen kevennyksiä omaishoitajuudesta. Yllätyn, koska useimmiten sisäinen huumori pidetään whatsapp-perheryhmissä ja lähimmissä keskusteluissa. En katso, että tarinoissa nauretaan kenellekään, vaan niissä nauretaan elämälle, joka on tuonut niin odottamattomia käänteitä, ettemme ole voineet sellaisia edes villeimmissä kuvitelmissamme ennustaa. HUUMORI ON OMAISHOITAJALLE tarpeellinen työkalu. Se auttaa silloin, kun olisi hyvä saada etäisyyttä hankaliin tunteisiin. Huumorin avulla omaa tilannetta voi katsoa hiukan kauempaa. Tyttäreni sanoi hiljattain puhuneensa mumminsa kanssa puhelimessa. Äitini oli kehunut häntä lämpimästi: ”Sinä sitten olet aina niin reipas mies!” Nauroimme yhdessä iloisesti. Otimme hetken etäisyyttä muistisairauteen ja siihen, että se etenee vääjäämättömästi. Ymmärrän, että huumori voi loukata ihmistä, joka on läheisen sairauden takia henkisesti tiukoilla. En minäkään ole sellaisella hetkellä nauranut. Mutta aallonpohja harvoin kestää ikuisesti. Kuten draamaopista tiedämme, tragedian ja komedian raja on hiuksenhieno. Jokainen omaishoitaja tietää sen. KYKENEN JO NAURAMAAN sillekin, että äitini lakkasi soittamasta minulle. Hän oli soittanut viimeisen viiden vuoden aikana noin 20 kertaa päivässä, kunnes eräänä päivänä linjat hiljenivät. Hän kuitenkin soitti edelleen tyttärilleni ja ystävilleen. Minä luulin, että oli alkanut uusi vaihe, joka minun on hyväksyttävä. Kunnes eräänä iltana tarkistin hänen puhelimensa asetuksia ja soitin pöydällä olevaan puhelimeeni. Se ei soinut. Soitin tyttärelleni, hän vastasi. Kävi ilmi, että olin tietämättäni blokannut äitini numeron, kuuden viikon ajaksi. Ei ihme, ettei hän soitellut... Kuullessaan tarinan ystäväni purskahti nauruun. Hänestä oli selvää, mitä oli tapahtunut. Universumi oli järjestänyt minulle pienen tauon. ● Kirjoittaja on logoterapeutti LIF®, vapaa kirjoittaja ja kahden autismikirjolla olevan pojan kummitäti, joka huolehtii muistisairaasta äidistään. Kun äiti lakkasi soittamasta Hanna Jensen KUN MOKAAN, NAURAN MYÖS ITSELLENI. Niin on käynyt usein. Kun äitini tunsi olonsa turvattomaksi aikaisemmassa senioritalon asunnossaan, en ymmärtänyt sitä. Hän toisteli minulle haluavansa muuttaa, mutta minä yritin vakuuttaa häntä asunnon erinomaisuudesta. Pidin hänen toivettaan pelkkänä vaihtelunhaluna. Osoitin ikkunasta ulos ja muistutin ärsyttävällä, opettajamaisella äänellä, ettei kellään ole yhtä ihanaa luontonäkymää. Jotakin äidin oli keksittävä. ”Minä vihaan luontoa”, hän kivahti. Olin ällikällä lyöty, ja sitten alkoi naurattaa. On aivan ihana tunne tulla täydellisen yllätetyksi. Kuinka huonosti olinkaan hänen tunnettaan kuunnellut! kolumni 31 #OMAISHOITO LÄHELLÄ 1/2025
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0NTUwMw==