Vastuunkantajina työssä käyvät omaiset Kun yksin asuvalla vanhemmalla on muistisairaus, töissä käyvät läheiset kantavat huolta ja vastuuta kauempaakin. Ainut toive on, että iäkkäälle isälle löytyisi jokin paikka, jossa olisi hyvä olla. Teksti ja kuva Tarja Västilä työ ja omaishoito Puhelin voi soida kymmeniä kertoja päivässä. Usein 88-vuotiaan isän soitot menevät jommallekummalle tyttäristä, Birgitalle tai Marjukalle. Osansa saavat muutkin läheiset. ”Joka kerta hänellä on sama tuska: missä äitimme mahtaa olla. Kun hän laskee luurin, yhteydenotto unohtuu ja hän voi soittaa uudelleen samasta asiasta.” Vaimo on kuollut jo useita vuosia sitten, mutta huoli hänen poissaolostaan vaivaa jatkuvasti. ”Isä ei ole koskaan elänyt yksin, joten yksinäisyys täyttää päivät. Muistisairaus etenee, mutta olisi armollista, jos se etenisi myös niin, ettei muistaisi surra kuolleita yhä uudelleen. Kuolema on ikään kuin joka hetkessä läsnä”, miettii Marjukka. Sairaalakäynti elähdytti Sisarukset ja isä asuvat pääkaupunkiseudulla, mutta eri paikkakunnilla. Välimatkaa kertyy kuitenkin kolmisenkymmentä kilometriä. Miehensä kanssa omassa palvelualan yrityksessään työskentelevä Marjukka joutuu keskeyttämään työntekonsa, jos isä tarvitsee apua työpäivän aikana. Vastikään eläköitynyt Birgitta puolestaan ei ole pystynyt ampaisemaan opettajan työstään kesken päivän. Jos on ollut tarvetta auttaa isää, sitä varten on pitänyt ottaa vapaapäivä. ”Isällä käy kotiapu kerran päivässä, mutta iltapäivät, illat ja yöt hänen pitää pärjätä yksinään. Turvarannekkeesta tulee hälytys turvakeskukseen, jos hän liikkuu tietyn alueen ulkopuolella. Rannekkeessa on GPS-paikannin ja sillä ja siihen voi myös soittaa. Yhteyksiä isä pitää kuitenkin puhelimella, jota hän ainakin vielä osaa käyttää.” Rannekkeesta on ollut hyötyä muun muassa silloin, kun mies kaatui kauppareissulla ja mursi peukalonsa. Läheiset saivat tiedon, että isä oli viety sairaalaan. ”Isä viihtyi sairaalassa niin hyvin, että ei olisi halunnut lähteä sieltä mihinkään ja luuli olevansa kotonaan. Kanssakäyminen elähdytti, kun ihmisiä oli koko ajan ympärillä”, kertoo Birgitta. Arvomaailma rapautuu Marjukan mukaan sosiaaliselle ihmisellä pahinta onkin juuri yksin olo. Juttukavereita ei ole, eikä koko ajan päällä olevasta radiostakaan ole kuin hiukan seuraksi. Lääkerobottikaan ei korvaa ihmiskontakteja. Sisarusten mielestä on outoa, ettei muistisairautta lueta hoitopaikan arvoiseksi. Koska isä pystyy hakemaan itse postilaatikolta lehden eli liikkumaan, hän ei pääse edes hoivakotijonoon. Kun mies ei karkaile ja omaiset ovat suhteellisen lähellä, kotona on pärjättävä. Lisäksi hyvinvointialueiden myötä byrokratia on kasvanut ja asioiden hoito on monimutkaistunut. Birgitan mukaan kyse on arvomaailman rapautumisesta, jos vanhuksista ei pidetä yhteiskunnassa huolta. ”Yksin asuva vanhus jää kyllä oman onnensa nojaan. Jos ei olisi ketään huolehtimassa käytännön asioista, ne jäisivät hoitamatta. Usein joutuu myös taistelemaan, että saa läheiselleen apua. Omaisellekaan ei muistisairaus ole helppoa.” Yrittäjän päivä katkeaa Työssä käyvälle läheiselle riittää muutakin puuhaa kuin pelkkä murehtiminen. Kaikenlaisiin järjestelyihin menee aikaa: jos pitää soittaa lääkäriaikaa, ensin jonotetaan, sitten odotetaan takaisinsoittoa. ”Puhelu voi tulla milloin vain ja en yrittäjänä pysty aina vastaamaan. Sitten pitää taas soittaa ja olla valmiustilassa. Vähitellen omakin kunto kärsii ja samoin perhe-elämä kärsii, kun pitää hoitaa isän asioita ja olla jatkuvasti saatavilla”, miettii Marjukka. Harhaluulo on se, että yrittäjä voi jättää yrityksensä siksi ajaksi, kun omaishoitajuus kutsuu. Yritys ei pyöri ilman aikatauluja, toimistotöitä ja asiakastapaamisia. Ajatustenkin pitäisi pysyä kasassa niin, ettei niitä koko ajan huoli nakerra. ”Isän soitotkin katkaisevat päivää, eikä auta, vaikka kuinka sanoisi, että soitit juuri äsken. Hetken päästä voi taas puhelin piristä.” Yrittäjä ei voi luuria sulkea, eikä opettaja edes pitää puhelinta päällä. Koskaan ei myöskään voi tietää, onko kyseessä todellinen hätä. Seura tekee kodin Marjukka toteaa heidän olevan omaisia, ei ammattilaisia. Moni asia kuitenkin vaatii syvempää perehtymistä, jotta isän hyvinvointi olisi kokonaisvaltaista. ”Voisihan aikaa käyttää siihenkin, että tekisimme jotain kivaa yhdessä, mutta omatkin harrastukset ovat jääneet. Ei enää jaksa työpäivän ja asioiden hoidon jälkeen tehdä mitään ylimääräistä.” Sisarukset toivoisivatkin, että isälle löytyisi turvallinen hoitopaikka, jossa saisi säännölliset ateriat ja jossa olisi hyvä olla yhdessä muiden kanssa. ● 22 LÄHELLÄ 1/2025 OMAISHOITAJAT.FI
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0NTUwMw==