4 KEY 1/2026 JAN SCHUGK: MINÄKESKEISYYS HAASTAA ESIHENKILÖITÄ Eläkeyhtiö Varman ylilääkäri Jan Schugk on saanut aikaan keskustelua suorapuheisuudellaan. Hän ei kaipaa takaisin työelämän armotonta hierarkiaa, mutta jossain määrin on menty liiallisuuksiin siinä, että kaikesta pitää neuvotella. Keskustelimme Schugkin kanssa muun muassa siitä, miten tunteitaan pitäisi käsitellä ja minkälaisia haasteita minäkeskeiseksi ja itsekkääksi muuttuva aika tuo työpaikoille ja esihenkilötyöhön. Minä, minä, minäkeskeisyys Mielenterveyden häiriöt ovat olleet jo usean vuoden ajan keskeinen työkyvyttömyyseläkkeen hakemisen peruste. Nuorilta ei tule eläkehakemuksia juuri muista syistä, kun varttuneemmilla yleisin työkyvyttömyyden syy ovat tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja muut sairaudet. Lähdimme analysoimaan syitä lisääntyvälle mielenterveysperusteiselle työkyvyttömyydelle ja kokemukselle työkyvyttömyydestä. Kun tutkin näitä hakemuksia, kolme keskeistä taustatekijää nousi esiin. Yksi syistä oli minäkeskeisyys, toinen yhteisöllisyyden puute ja kolmas kaikkien auktoriteettien häviäminen elämästä ja siitä seuraava ajelehtiminen. Auktoriteettien häviäminenkin korostaa minäkeskeisyyttä: kukaan ei ole oikeutettu sanomaan, mitä tehdä tai kenen neuvoja kunnioittaisin. Oma kokemus on keskiössä, se on totta eikä kenenkään sovi sitä kyseenalaistaa. Se, että ihminen näkee itsensä elämänsä keskiössä, ei osana yhteisöä, on minäkeskeisyyttä. On yhteiskunnalle hankalaa, jos ihmiset eivät näe itseään yhteiskunnan jäseninä, joilla on oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. On oikeus tietynlaiseen loukkaamattomuuteen, mutta myös oikeus loukkaantua herkästi, jotkut puhuvat jopa uhriutumisesta. Konditionaalijohtamista Minäkeskeisyys haastaa esihenkilöitä eri tavoin kuin aikaisemmin. Suora, ohjaava, käskyttävä toimintatapa koetaan vääränä tai loukkaavana. Minua ei arvosteta työntekijänä, jos sanotaan ’Tee tuo työ.’ Jo vuosia sitten on siirrytty konditionaalijohtamiseen (tekisitkö, voisitko, ehtisitkö). Jos töksäytetään nykypäivät työelämässä ’Tee tämä huomiseen mennessä.’, moni kokee sen alistavana tai jopa loukkaavana. Kyse on kuitenkin ihan suoraviivaisesti vain asiasta, joka tulee tehdä. Ongelma on se, miten sanotaan, ei se, mitä sanotaan. Kun ihminen on töissä ja saa työstään palkan, hänen tulisi tehdä saamansa työt ilman, että siitä tarvitsisi neuvotella tai nöyrästi pyytää. Esihenkilöt joutuvat pohtimaan, missä kulkee raja auktoriteetin säilyttämisen ja työn mielekkääksi kokemisen välillä. Tämän balanssin hakeminen kuormittaa esihenkilöitä nykyään huomattavan paljon. He joutuvat miettimään, miten antaa työtehtävä niin, että se hoituu rivakasti, mutta ei aiheuta konfliktia työyhteisössä tai pahimmillaan jopa sitä, että ihminen kokee itseään loukatun tai reagoi siihen psyykkisesti niin voimakkaasti, että hakeutuu sairauslomalle. Tällaisessa tapauksessa työyhteisön ilmapiiri heikkenee olennaisesti. Toisaalta, eihän työpaikka mikään terapiakeskus ole. Tukea pitää, mutta ei voi olla niin, että esihenkilöllä kuluu päivässä tunti työntekijän parisuhdeasioiden puimiseen. Esihenkilötkin voivat herkistyä niin, etteivät he halua kenenkään työyhteisössä ajattelevan heistä pahaa. Sekin tuo tavallaan konditionaalijohtamista työyhteisöön, vähän niin kuin vanhempien ja lasten suhteessa, kun vanhempien on vaikea sietää sitä, että lapsi ei tykkää siitä, mitä vanhempi sanoo. Liisa Keltikangas-Järvinen on puhunut paljon siitä, että nykyään kaikesta neuvotellaan ja sovitaan. Vain mukavia työtehtäviä? Työtekijän velvollisuudet unohtuvat, kun yksilön oma hyvinvointi korostuu. Keskustelu on tuonut työelämään paljon positiivista, eikä kukaan kaipaa takaisin armottomaan hierarkiaan, mutta nyt on jo menty liiallisuuksiin siinä, että kaikesta pitää neuvotella. Töitä tehdään, koska niille on tilaus ja sillä on mahdollista ansaita oma elantonsa. Kaikkiin työkokonaisuuksiin sisältyy aina paitsi positiivisia puolia, myös negatiivisia. Pullasta rusinat -ajattelu ei toimi työelämässä. Työ on kokonaisuus, ja sellaisena se tulee hoitaa. Tunteista pitää puhua, mutta myös päästää irti Minäkeskeisyys on minua, mun tunteita ja mun oikeuksia. Hyvää siinä voi nähdä esimerkiksi sen, että sokeasti tottelemisen sijaan uskalletaan kyseenalaistaa, keskustella ja nostaa omia kokemuksia ja tunteita esille. Tunteissa ei pidä velloa, mutta tunteista puhuminen on tervettä. Niistä on kuitenkin pystyttävä myös päästämään irti. Siis puhu, käsittele, päästä irti ja jatka matkaa, älä jää kiinni negatiiviseen, katkeroidu tai uhriudu. Tunteet ovat jokapäiväisiä, eivät diagnooseja Me olemme kaventaneet sitä, mikä on normaalia ja laventaneet sitä, mikä on sairautta tai minkälaisia tunteita ei saisi tai pitäisi kokea. Hankalien tunteiden välttely on johtanut siihen, että niitä myös medikalisoidaan, koska ajatellaan, ettei tällaista pitäisi kokea – ahdistus ei kuulu elämään, alakulo tai masennus ei kuulu elämään, vaikka ne ovat normaaleja tunteita, joita ihmiset ovat kokeneet kautta aikojen. Moni kokee, että jos on vähänkään pidemmän ajan ahdistunut tai masentunut, elämä on pielessä tai on sairas. Mielenterveyshäiriöiden kirjo on lisääntynyt ja niitä tunnistetaan enemmän, mutta myös niiden kriteerit ovat laventuneet niin, että ilmiöt, jotka aiemmin nähtiin osana normaalia elämää, pistetään nyt sairauden piikkiin. Vaikka mielenterveyshäiriödiagnoosit ovat lisääntyneet, se ei tarkoita, että ihmisten absoluuttinen mielenterveys olisi muuttunut olennaisella tavalla. Asioita sanoitetaan nykyään enemmän lääketieteen kielellä, ja sitä kautta syntyy harha, että suomalaisten mielenterveys olisi jotenkin dramaattisesti heikentynyt. Meitä pitäisi pikemminkin hallitusti altistaa erilaisille negatiivisille tunteille, opetella käsittelemään niitä ja kehittää resilienssiä sen sijaan, että vältellään vaikeaksi koettuja asioita. Työkyvyttömyyden kokemus vai työkyvyttömyys? Absoluuttista työkyvyttömyyttä on se, että sairaus tai vamma on niin vaikeaasteinen, että vaikka olisi paljon moti- vaatiota, osaamista ja myönteinen työyhteisö, työkyky on mennyttä. Se on absoluuttista, se ei ole kokemus. Paljon tavallisempaa on, että ihmisellä on sekä sairaus että muita kuormittavia asioita, jotka voivat liittyä osaamiseen, työilmapiiriin, tai kokemukseen työn mielekkyydestä. Syntyy kokemus, jonka taustalla on sairauden tai vamman aiheuttama toimintakyvyn aleneminen, mutta se ei selitä koko kokemusta työkyvyttömyydestä. Ihmiset ovat ankkuroineet itsestä terveydenhuollon ja sosiaaliturvan kehikkoon niin voimakkaasti, että itsenäinen elämästä suoriutuminen tuntuu suorastaan mahdottomalta, mutta myös kyky kestää vastoinkäymisiä eli resilienssi on voinut jäädä kehittymättä.
RkJQdWJsaXNoZXIy MjU0MzgwNw==